Kiltteyttä pidetään hyveenä, mutta se voi olla myös taakka, joka hukuttaa alleen ihmisen todellisen minän ja tekee tästä pahimmillaan muiden ehdoilla toimivan sätkynuken.

Liika on liikaa, kiltteydessäkin. Teologi ja kouluttaja Anna-Liisa Valtavaara on omistanut Kiltteydestä kipeät -kirjansa  ”kaikille aidompaa ja armollisempaa elämää kaipaaville”.

Kiltteyteen pakotettu – ja itsensä pakottama – ihminen elää jatkuvan varuillaanolon rasittamana, uskaltamatta olla oma itsensä.

Suomalaiseen kasvatusperinteeseen liittyvä kiltteyden vaatimus on Valtavaaran mielestä iskostettu suureen osaan meistä jo lapsuudessa.Näin siitä onkin tullut monille kuin ”toinen minä”, joka myös aikuistuttua sanelee ja ohjaa käyttäytymistämme.

Paradoksi piilee siinä, että tämä ulkoapäin omaksuttu ”kiltti toinen minä” tukahduttaa ja alistaa todellisen minuutemme niin, ettei omalle, aidolle persoonallemme jää enää tilaa kehittyä ja kasvaa.

– Näin oma elämämme voi jäädä kokonaan elämättä, toteaa Valtavaara.

Tekijä kiinnittää erityistä huomiota kristillisen etiikan merkitykseen kiltteyteen kasvamisessa. Tälle teemalle on teoksessa omistettu kokonainen luku.

Toisin kuin päällisin puolin näyttää, kristilliseen eetokseen verhottu kiltteyden vaatimus johtaa liian ankarasti noudatettuna – tai ”väärissä käsissä” – pahimmillaan jopa henkiseen väkivaltaan.

Sen sijaan että ihminen itse voisi oman harkinnan ja arvostelukykynsä kautta määrittää kiltteytensä rajat, hänestä saattaa tulla ”suorituskristitty”.

Sellaisena hän kyllä ulkoisesti noudattaa itseensä kohdistuvaa kiltteyden normistoa, mutta näin tehdessään käyttäytyy kuin sätkynukke, jonka toimintaa ohjaavat muut kuin hän itse.

Matteuksen evankeliumin 23. lukuun viitaten Valtavaara varoittaa lankeamisesta ulkokultaisuuteen, todeten:

”Jos vain uskon ulkoiset muodot ovat tärkeitä, voikin käydä niin, että vapauden sijasta on entistä sidotumpi, kun sisin jää hoitamatta. Lisää kahleita ei kiltti enää tarvitse elämäänsä, ei varsinkaan sieltä suunnasta, mistä vapautus ja elämä olisi tulossa. Uskonnollisuuden kahleita tai kahlitsevaa uskoa ei kannata tyrkyttää kenellekään.”

”Suorittamiskristillisyydeksi” nimeämänsä lakihenkisen  kiltteyden sijaan Valtavaara painottaa armon merkitystä uskovan ihmisen persoonan kasvulle.

Paavalia lainaten Valtavaara toteaa, ettei kiltteys sinänsä tee ihmisestä autuasta:

”Armo on aina lahja. Se ei ole tarjolla eikä saatavissa minkäänlaisen kiltteyden perusteella.”

Vaikka Raamatussa puhutaan paljon hyvien tekojen tärkeydestä, ovat ne uskon hedelmiä, eivät edellytys uskolle tai pelastetuksi tulemiselle.

Valtavaara kertookin usein aloittavansa kiltteysluentonsa lukemalla otteen Efesolaiskirjeen toisesta luvusta, jossa todetaan:

”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.”

Kiltteyteen pakotettu – ja itsensä pakottama – ihminen elää jatkuvan varuillaanolon rasittamana, uskaltamatta olla oma itsensä.

Pyrkiessään miellyttämään  hän ei koskaan rohkene sanoa kenellekään vastaan, tai kieltäytyä mistään itseensä kohdistetuista vaatimuksista.

Tahdottomana ja alistettuna tulee kiltistä näin myös helposti muiden hyväksikäyttämä, niin henkisesti kuin fyysisesti. Hänet on helppo syyllistää – silloinkin, kun siihen ei ole lainkaan tosiasiallisia perusteita.

Tukahduttava ja alistava kiltteys kasvattaa ihmisessä vihan, turhautumisen ja katkeruuden tunteita, jotka Valtavaaran mukaan tulee purkaa ja käsitellä. Muutoin on vaarana, että ne patoutuessaan johtavat ennalta-arvaamattomiin seurauksiin.

”Jokainen tunteensa tyynnyttänyt ja tainnuttanut on kävelevä aikapommi, joka voi räjähtää isostikin milloin vain ja missä vain. Voimakkain räjähdysaine on se kätketty viha, jota kiltin sisimmässä saattaa olla todella paljon.”

2003 ensi kerran ilmestyneen teoksesta on otettu jo 14 painosta. Tämä kertoo paitsi Valtavaaran kirjan kestosuosiosta myös siitä, että aihe on yhä ajankohtainen ja tärkeäksi koettu.

Jos oman kiltteyden kokee persoonaansa  ja elämäänsä kohtuuttomasti rasittavaksi ja ahdistavaksi, kannattaa Valtavaaran kirjaan ehdottomasti tarttua.