”Jos nyt jollakin on tämän maailman hyvyyttä ja hän näkee veljensä olevan puutteessa, mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus saattaa pysyä hänessä?” Lapsuuteni pysäyttävimmät mediamuistot sijoittuvat 1969 alkaneen Biafran sodan kärsimyksiin. Tämän sitaatin kirjasin ruutuvihkoon, johon liimasin lehdistä kuvia nälkiintyneistä lapsista.

Vaikka historiasta löytyy esimerkkejä kehitysyhteistyövarojen kulkeutumisesta vääriin käsiin, auttaminen on kuitenkin ollut kokonaisuutena tuloksellista. Kehittyvissä maissa ihmisten keskimääräinen elinajan odote on pidentynyt, lukutaito lisääntynyt ja lapsikuolleisuus vähentynyt.

Kehitysapua ja oman maan köyhien auttamista ei pidä asettaa vastakkain. Jos poliittisessa tahtotilassa yhteisvastuun näköala syrjäyttää itsekkyyden, molemmat tulevat autetuiksi.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja turvallisuuden lisääntyminen edistää myös omaa hyvinvointiamme. Rikkaidenkin maiden uhaksi nousevaa terrorismia, huumekauppaa ja muuta rajat ylittävää rikollisuutta sekä pakolaisuutta on mahdollista kehitysavun keinoin ehkäistä.

Olemme itsekin olleet kehitysavun saajina. Sotien jälkeen Unicef toimitti Suomelle elintarvikkeita ja muita lahjoituksia sekä tuki tutkimusta, terveydenhuollon koulutusta ja vammaisten lasten huoltoa. Vielä 1950-60 luvuilla Unicefin varoilla perustettiin Suomeen keskosasemia sekä hankittiin tutkimusvälineitä neuvoloille ja lastensairaaloille.

Kehitysapua ja oman maan köyhien auttamista ei pidä asettaa vastakkain. Jos poliittisessa tahtotilassa yhteisvastuun näköala syrjäyttää itsekkyyden, molemmat tulevat autetuiksi. Kärsimys on yhtä tuskallista, onpa sen kokijana suomalainen tai afrikkalainen lapsi. Myös elämä on hänelle yhtä arvokas. Rikkailla on sekä etuoikeus että moraalinen velvoite auttaa köyhistä köyhimpiä. Kehitysyhteistyö on olennainen sivistysvaltion tunnusmerkki.