Paavi Johannes Paavali II teki tunnetuksi käsitteen ”kuoleman kulttuuri”. Se sopii kansalaisaloitteeseen eutanasiasta.

Elämän kulttuurissa haetaan ratkaisua ihmisen kärsimyksiin elämän edistämisestä, kuoleman kulttuurissa kuolemasta. Lääkärin etiikassa sitoudutaan elämän kulttuu- riin, mutta eutanasiassa on kyse lääkärin vaatimisesta surmaamaan potilas.

Elämää tukee korkeatasoinen, kaikkien saatavilla oleva saattohoito. Siinä on viime vuosina edistytty, vaikkakaan ei riittävästi. Kipua voidaan lievittää ja kuolevaa tukea paremmin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa.

Suomessa on hyvin harvoin ongelmallisimpia tapauksia, joissa kivun lievitys ei toimi riittävästi ja joudutaan turvautumaan palliatiiviseen sedaatioon. Nukutuksen tarkoituksena ei ole potilaan surmaaminen, joten pysytään elämän kulttuurin puolella.

Hollannissa sallittiin 1994 lääkärinavusteinen eutanasia ja astuttiin kuoleman kulttuurin kaltevalle pinnalle. Alussa hyvin harvoja koskeva poikkeus kehittyi kansalaisten mielissä oikeudeksi valita kuolintapa ja lääkärin velvollisuudeksi avustaa siinä. Eutanasia laajentui kovissa kivuissa kuolevista ihmisistä niihin, joilla oli vielä useita elinvuosia edessään, jopa ala-ikäisiin, dementia- ja mielenterveyspotilaisiin. Kärsimystä kun on vaikea mitata ja määrittää mikä kärsimys riittää eutanasiaan. Riittääkö, että kokee hitaan kuoleman odotuksen epätoivoisen tarkoituksettomaksi?

Hollannissa eutanasia-tapauksia oli 5306 vuonna 2015. Palliatiivisen sedaation tapauksia oli 17 000. Lisäksi itsemurhat kasvoivat kuuden vuoden aikana 35%.
Uusi lakiluonnos velvoittaisi hollantilaisen lääkärin, joka kieltäytyy avustamasta eutanasiassa, lähettämään potilaan toiselle lääkärille. Mutta miksi ylipäätään tehdä eutanasiasta vastuullisiksi lääkärit ja yhteiskunta, joiden tehtävä on edistää elämän eikä kuoleman kulttuuria?