Sari Essayah täyttää helmikuussa 50. Toiveita ei ole paljon, vain yksi: – Haluan sinut ehdokkaaksi kevään kuntavaaleihin.

Sari Essayah on enää hetken 49-vuotias. Hän kieltää potevansa minkäänlaista ikäkriisiä.

–  En ole oikeastaan koskaan kokenut mitään kriisejä. Olen ajatellut, että aika aikaansa kutakin, hän nauraa.

Essayah listaa elämänsä taitekohdiksi urheilu-uran lopettamisen, työelämään siirtymisen ja politiikkaan lähtemisen.

– Näissä isoissa murroksissa ajankäyttö on rajusti muuttunut. Oma elämänasenteeni on kuitenkin ollut sellainen, että niin kuuluu ollakin. Ei elämä muutenkaan pysy staattisena.

Hän ei lähesty muutoksia kriisin kautta.

– Ennemmin ajattelen, että nyt on taas uusi vaihe, ja asiat asettuvat sen mukaan.

Kun Sari Miriam syntyi helmikuussa 1967, oli äidillä työpaikka Etelä-Savon puolella Haukivuorella. Sieltä pienelle tummasilmälle ei ehtinyt jäädä muistikuvia, sillä pian pieni perhe muutti Lapinlahdelle. Siitä muodostui Sarin kotikunta, ja sinne hän on palannut myös maailmalta. Sekä pysynyt Lapinlahden Vedon tyttönä.

Jo lapsesta lähtien hän hoiti urheiluharrastuksensa yksin. Kenenkään ei tarvinnut murehtia, oliko hän muistanut piikkarinsa.

Äiti ja marokkolainen isä olivat jo ajautuneet erilleen. Sarin lapsuudenperheeseen kuuluivat arkena mummo ja kehitysvammainen Liisa-sisko. Äiti tuli aina viikonlopuiksi kotiin Iisalmesta, jossa hänellä oli opettajantyö.

Sarin sosiaalisuuden ja ihmisläheisyyden kehittyminen varhaislapsuudessa oli väistämätöntä. Mummo hoiti valtion puhelinkeskusta ja tuvan yhdessä nurkassa oli yleisöpuhelin.

– Se tietysti rajoitti mummon elämänpiiriä, sillä hänen oli pakko olla melko lailla kotosalla tai pihapiirissä. Puheluita tehtiin ani harvoin huvikseen. Ne olivat tärkeitä ja usein vakavia, soitettiin lääkäriä, poliisia ja virkamiestä.

– Minulle oli aivan luonnollista, että ihmisiä kävi kaiken aikaa toimittamassa asioita. Niinpä opin jo pienestä olemaan ihmisten kanssa.

Liikuntakipinä syttyi koulussa. Jo ekalla luokalla järjestetyissä koulujen välisissä hiihtokisoissa tuli palkinto. Lusikat jakoi sen ajan mestarihiihtäjä Juhani Repo. Lusikkalaatikossa oli hänen nimikirjoituksensa.

Todellisen voittamisen makuun Sari pääsi kolmannella luokalla.

– Voitin maastojuoksukisassa neljäsluokkalaiset pojat. Sen hienompaa voitonhurmaa saa hakea!

Tässä vaiheessa elämää ei vielä tiedetty, että Sarista tulisi maailman huippukävelijä, joka osallistuisi lukuisiin olympialaisiin ja arvokisoihin. Ei osattu vielä ennustaa, että jonain päivänä kotiintuomisina olisivat maailmanmestaruus ja euroopanmestaruus 10 kilometrin kävelystä.

Mutta luonne alkoi olla nykyisenlainen. Sen, minkä Sari päättää, hän pitää. Vastuuntunto leimaa hänen sitoumuksiaan ja tekemisiään.

– En niinkään ole elänyt muiden odotusten ja tavoitteiden mukaan, vaan laittanut itselleni omat rimat.

Omat rimat ovat poikkeuksetta olleet kovin korkeat. Sisäinen kunnianhimo ja omat tavoitteet ovat ajaneet häntä.

–  Toki ulkopuoleltakin tullut tunnustus kannustaa, mutta eniten olen kilpaillut itseni kanssa.

–  Murrosiästä muistan, että jos olin saavuttanut mestaruuden, mutta aika ei ollut mielestäni riittävän hyvä, nolostuin, jos paikallislehti nosti mestaruuden esiin kissankokoisella kuvalla.

Jo lapsesta lähtien hän hoiti urheiluharrastuksensa yksin. Pakkasi reppunsa, teki eväät, piti aikatauluistaan huolen. Kenenkään ei tarvinnut murehtia, oliko hän muistanut piikkarinsa.

Kaiken urheiluun menevän ajan lisäksi Sari antoi itseään myös muille harrastuksille. Hän oli ohjaajana kerhoissa ja leireillä, luokan puheenjohtajana, oppilaskunnan toiminnassa, toisen oppilaan tukioppilaana. Harrastuksiin hän kulki pyörällä – siitäkin tuli hyvää pohjakuntoa, kun kotoa kirkonkylälle oli kahdeksan kilometriä.

Vastuunkanto on rakentunut sisään Sarin perusluonteeseen.

Tämän historian valossa on ymmärrettävää, että Kristillisdemokraatteja nyt johtava puheenjohtaja toivoo omalta väeltään vahvempaa sitoutumista.

En niinkään ole elänyt muiden odotusten ja tavoitteiden mukaan, vaan laittanut itselleni omat rimat.

Onko voittamaan tottuneelle entiselle huippu-urheilijalle raskasta, että puolueen kannatusluku matelee alhaalla eikä uusi puheenjohtaja omasta suosiostaan huolimatta ole pystynyt nostamaan sitä?

– Ei ole vain yhtä tekijää, jolla saisimme kannatusharppauksen aikaan. Mutta yksi asia kuntavaaleissa on ihan selvä: mitä enemmän meillä on ehdokkaita, sitä enemmän voimme voittaa – ja päinvastoin.

– Myönnän, että minun on ollut vaikea ymmärtää sitä, että kaikki jäsenet eivät lähde vastuunkantamiseen. Omasta taustastani ja valinnoistani johtuen minun on vaikea ymmärtää perusteluita ja sitä, että osaa jäsenistä ei millään saa vedettyä mukaan vaalien ehdokkaiksi.

Sari Essayah kannustaa siihen, ettei oman mukavuudenhalunsa tai harrastusten vuoksi jättäisi laittamatta itseään likoon.

– Puoluetyössä kuten urheilussakin tarvitaan perustyötä ja rutiinia, muuten ei synny tulosta.

Hänellä on vain yksi ainoa lahjatoive syntymäpäivälleen.

– Mitään en niin toivo kuin että puolueen jäsenistöstä mahdollisimman moni tulisi ehdokkaaksi.

– Kevyesti pystyisimme saamaan vaalivoiton sillä, että jokainen ehdokas saisi rekrytoitua mukaan toisen ehdokkaan.

– Ei pidä laittaa rimaa liian korkealle eikä suhtautua siihen haudanvakavasti. Mutta näin saisimme tuettua kristillistä ihmiskuvaa ja arvojamme. Pitää uskaltaa heittäytyä. Minulla ei ollut mitään ongelmaa lähteä mukaan katsomaan, miten menee. Ei ole pakko voittaa – voi myös auttaa muita voittamaan.

– Minäkin sain ekoissa kuntavaaleissani 16 ääntä, Sari nauraa.

– Ajattelen, että olisimme voittoisia ’Kaksi pientä elefanttia’ -laulun mukaisesti. ’Pyysivät he mukaan yhden kaverin.’