Eurooppalaisten kristillisdemokraattisten puolueiden yhteistä kattojärjestöä alettiin valmistella 1. maailmansodan jälkeen vastapainoksi kommunistiselle internationaalille. Aloitteen teki italialaisen katolisen puolueen PPI:n johtaja Don Luigi Sturzo. Valmistelevaksi elimeksi perustettiin 1926 ”Kristillisyydestä inspiraationsa saaneiden demokraattisten puolueiden kansainvälinen sihteeristö” SIPDIC.

Varsinainen järjestäytyminen alkoi 2. maailmansodan jälkeen. Ranskalaisen MRP:n puoluekokouksen yhteydessä 1945 muodostettiin kansallisten kd-puolueiden, järjestöjen ja yksilöiden löyhä yhteistyöelin NEI.

Kd-johtajien aloitteesta perustettiin Euroopan hiili- ja teräsunioni. Sen yleiskokouksen päätöslauselma 16.6.1953 mahdollisti poliittisten ryhmien muodostamisen. NEI perusti yleiskokoukseen kd-ryhmän.

Vuonna 1961 NEI perusti Maailman kristillisdemokraattien liiton (WUCD).

Joulukuussa 1965 NEI:sta muodostettiin Euroopan kristillisdemokraattien liitto (EUCD), mikä johti kd-ryhmän kiinteytymiseen hiili- ja teräsyhteisön yleiskokouksessa, poliittisen ohjelmatyön käynnistymiseen ja kristillisdemokraattisen ajattelun perusteiden selventämiseen.

EUCD:n rinnalle perustettiin 8.7.1976 Euroopan kansanpuolue, EPP, niiden maiden kd-puolueiden liitoksi, jotka kuuluivat Euroopan Yhteisöihin eli myöhemmin Euroopan unioniin. EPP oli ensimmäinen EY:n uusien sääntöjen mukainen Eurooppa-puolue. Yksi kolmesta EPP:n perustamisaloitteen tekijöistä, Wilfried Martens, toimi EPP:n puheenjohtajana 1990-2013.

Alusta lähtien EPP:ssä mielipiteet jakautuivat siitä, tulisiko jäseniksi hyväksyä myös muita kuin kd-puolueita. Saksan CDU ja Baijerin CSU kannattivat keskustaoikeistolaisten puolueiden jäsenyyttä. Olivathan ne itsekin muodostuneet kristillisdemokraatteja, konservatiiveja ja liberaaleja yhdistävinä laajoina sateenvarjopuolueina. Ne perustelivat, että kd-puolueen puuttuminen Iso-Britanniasta ja Tanskasta teki vaikeaksi estää sosialistiryhmän nousua suurimmaksi Euroopan parlamentissa.
Benelux-maiden, Ranskan ja Italian kristillisdemokraatit vastustivat ajatusta.

CDU:n Helmut Kohl, brittien Margaret Thatcher ja Ranskan Jacques Chirac sopivatkin vuonna 1978 EDU:n perustamisesta Euroopan konservatiivipuolueiden yhteenliittymäksi. Siihen kuului CDU/CSU:n lisäksi kymmenkunta oikeistolaista ja talousliberaalia puoluetta, Suomesta Kokoomus.

Seurauksena oli kolme Euroopan laajuista yhteisjärjestöä, joissa oli päällekkäisiä jäsenyyksiä: EUCD, EPP ja EDU.

1980 Euroopan parlamentin vaaleissa enemmistö siirtyi sosialisteille. Uusista jäsenmaista Espanjassa, Portugalissa ja Kreikassa ei ollut kd-puoluetta, joten EPP lähestyi näiden maiden keskustaoikeistolaisia puolueita. Rautaesiripun murruttua EPP hyväksyi 1990- ja 2000-luvuilla useita keskustaoikeistolaisia jäseniä entisistä sosialistisista maista.
CDU/CSU:n yhdistymistä ajanut linja voitti.
EPP:sta tuli niin laaja, että EUCD menetti merkityksensä ja 1999 se sulautettiin EPP:een. Suomen KD oli ollut EUCD:n jäsen, nyt siitä tuli EPP:n tarkkailijajäsen. Kokoomuksesta tuli EPP:n täysjäsen, kun EDU sulautettiin EPP:hen 2002 Sauli Niinistön ollessa EDU:n puheenjohtaja.

Aiemmista EDU:n jäsenistä osa, kuten brittien ja Tsekin konservatiivipuolueet, jatkoi yhteistyötään ED-nimellä. Heistä tuli EPP-ED-parlamenttiryhmän alaryhmä, joka ajoi vahvasti itsenäisten jäsenvaltioiden liittoa. Lopulta 2009 Euroopan parlamentin vaalien jälkeen useat ED:n jäsenet perustivat Euroopan parlamenttiin ECR-ryhmän ja EPP-ryhmä otti takaisin alkuperäisen nimensä ”EPP-ryhmä (kristillisdemokraatit)”.