Julkaisemme Eija-Riitta Korholan kiitospuheen. Hän piti sen KD:n vaalivalvojaisissa saatuaan äänivyöryn, mutta meppipaikan jäätyä kuitenkin haaveeksi.

– 45 059 ääntä. Kiitollinen olo. Huikea henkilökohtainen äänimäärä, oman elämäni toiseksi paras tulos, vieläpä hyvin vaatimattomalla budjetilla, Kristillisdemokraattien kärkiehdokas Eija-Riitta Korhola toteaa.

– Olen kaksi kertaa tullut valituksi europarlamenttiin pienemmällä äänimäärällä. Voitin siis vaalit mutta hävisin paikan. Totta kai olisin halunnut noilla äänillä päästä läpi, jotta olisin vastineeksi voinut palvella työlläni äänestäjiä, hän jatkaa.

Hän muistuttaa, että vaaliliitto tehtiin juuri siksi, jotta ei ohjattaisi ääniä poliittiseen umpisuoleen.

– Nyt kuitenkin kävi niin. Vaalijärjestelmä on pienpuolueille vaikea paikka. Itseni puolesta en sure, sillä pääsen helpommalla näin. Olin valmis kantamaan maailman murheita viiden vuoden ajan mutta nyt saan jatkaa eläkepäiviä, hän toteaa.

Vaalivalvojaisissa The Hotel Marian puutarhaterassilla Korhola piti puheen, jonka julkaisemme kokonaisuudessaan.

”Hyvät kristillisdemokraatit, rakkaat ihmiset ja kaikki kannattajat poikki puoluerajojen!

En koskaan valmista vaali-iltaa varten muuta kuin häviämispuheen, koska ajattelen että jos voittaa, se on helppo muuttaa voittopuheeksi, mutta häviäminen on ensinnäkin tärkeä taito ja toisekseen, jos on oikein eväin lähtenyt vaaleihin, mikään olennainen ei muutu.

Viesti säilyy, koska mielestäni hyvä poliitikko ei ole politiikassa tullakseen uudelleenvalituksi vaan aikaansaadakseen muutosta maailmassa, vaikka sitten omaksi tappiokseen. Se on kokonaan äänestäjien kädessä, miten ajatuksille sitten käy, mutta ydinviesti tuskin muuttuu – ei ainakaan tällä puolueella, joka nojaa kovissa paikoissa testattuihin kestäviin arvoihin.

Minulla on kaksi viestiä. Ensinnäkin kiitos. Kiitos valtavalle joukolle, joka teki sitkeän ja sinnikkään työn. Joka puolella Suomea minua oli KD:n väki lämpimästi vastassa ilmaisten ilonsa siitä, että olin takaisin riveissä. Kiitos KD:n upealle ehdokasjoukolle. Jokainen teki valtavan työn, ja minulla on ollut hienoja kohtaamisia teidän kanssanne.

Kiitos Liike Nytin ehdokasjoukolle vaalityöstä vaaliliitossamme. Se jäi aika vaisuksi – Liike Nyt ei nyt liikkunut – mutta kiitoksen paikka on silti.

Kiitos puolueen kaikille työntekijöille, puoluesihteeri Mikko Rekimiehelle, Merja Eräpolulle, Viljami Haavistolle, KD-Lehden päätoimittajalle Kriske Kunnakselle, talousmies Ismo Portinille, kiitos upeille kansanedustajille tuesta vaalikentillä. Kiitos ennen kaikkea meidän puheenjohtajalle Sari Essayah’lle ja koko hänen perheelleen. Kiitos Sarille, joka oli rakas ja luotettu työtoverini viiden vuoden ajan EU-parlamentissa.

Tiedän ja aavistan, etten osaa mainita kaikkia tärkeitä nimiä juuri nyt eri paikallisosastoissa, piireissä, puoluevaltuustossa, puoluehallituksessa ja eri luottamustehtävissä. Kaikki tulitte meidän tueksemme ja toivon, että tällainen tehty hyvä työ kantaa hedelmää, joka pysyy.

Kiitos kampanjapäällikölleni Riitta Rönnqvistille ja hänen koko perheelleen ja tälle upealle bändille.

Kiitos valtavalle määrälle suomalaisia yli puoluerajojen, jotka olette uskaltaneet luottaa ja antaneet ainoan äänenne minulle ja meille. Vaikka se ei nyt riittänyt, voin vakuuttaa, että teimme kaikkemme koko sydämestämme.

Luulen, että olen näiden vaalien epäkaupallisin ehdokas. – Eija-Riitta Korhola

Yritän aina toimia niin, ettei jää jossiteltavaa. Me tehtiin kaikki varsin pienellä budjetilla vapaaehtoistyöhön nojaten. Luulen, että olen näiden vaalien epäkaupallisin ehdokas. Kiitos siis myös kaikille teille lähinnä yksityisille ihmisille, jotka tuitte taloudellisesti kampanjaani.

Henkilökohtaisesti minun ei olisi tarvinnut lähteä näihin vaaleihin. 15 vuotta europolitiikassa on hieno saavutus. Olen juuri saavuttanut eläkeiän. Voin keskittyä puutarhan hoitoon ja perheeseen. Mikä sitten toi minut tähän ehdolle ihmisten lukuisten pyyntöjen lisäksi?

Yksi syy liittyy ilmapiiriin, jossa nyt elämme. Viime kesänä Brysselissä työmatkalla käydessäni tapasin tutun virkamiehen. Tämä oman alansa arvostettu osaaja on ollut muutaman komissaarin kabinetissa pitkään ja työskenteli nyt vaihteeksi parlamentin puolella. Vast’ikään häntä kosittiin takaisin komission neuvonantajaksi. Hän asetti ehdon: voin tulla, jos voin ajatella vapaasti ja sanoa, mitä todella ajattelen. Reaktio oli hämmentynyt: ”Eihän sellainen ole ollut mahdollista pitkään aikaan.” Aiemmin se oli itsestäänselvyys: juuri virkamiehet oli palkattu ajattelemaan viisaasti ja vapaasti.

Aloin miettiä, onko tosiaan niin, että vapaus ajatella ja etsiä totuutta sen itsensä vuoksi ei ole ollut mahdollista viime aikoina – ei europolitiikan ympyröissä eikä usein kotimaan politiikassakaan. Tämän lauseen perässä on kysymysmerkki. Pitääkö nyt tietää, mitä saa ajatella ja sanoa? Olemmeko kaventaneet vapauttamme itse, ilman neuvostoaikojen totalitarismia?

Onko tosiaan niin, että vapaus ajatella ja etsiä totuutta sen itsensä vuoksi ei ole ollut mahdollista viime aikoina – ei europolitiikan ympyröissä eikä usein kotimaan politiikassakaan?

Muutos on valtava, ajattelun ja kulttuurin kannalta mannerlaattoja järisyttävä. Me olemme ehkä kadottamassa totuusyhteisön luonteen. Euroopassa se on tapahtunut varsin lyhyessä ajassa, siirtyminen vapaudesta pois, kohti sensuuria ja itsesensuuria. Tajuan, että olen saanut elää hyvin onnellisia vuosikymmeniä, sillä olen saanut elää maailmassa, jossa ajateltiin, että totuuden tavoittelu riittää ja kannattaa. Jos oli vaikka pikkuvirkamies ja tällä pomo, molempia velvoitti jokin, joka oli heitä itseään suurempaa. Ei virkamiehen periaatteessa tarvinnut Suomen kaltaisessa maassa liikaa pohtia, että mitähän se pomo ajattelee jostain asiasta – tärkeintä oli, että toimi itse rehellisesti ja pyrki tavoittelemaan maan etua. Siitä saattoi saada jopa rohkeuden huomauttaa pomolle asiasta, jota tämä ei havainnut tai ymmärtänyt.

Jos tällainen rehellisyyden yleinen velvoittavuus menetetään, ovat jäljellä pelkästään valtasuhteet ja jatkuva kulloisenkin valtaapitävän mielialojen tarkkailu. Alaisen on vain tehtävä sitä, mikä kannattaa ja sitä, mitä tahdotaan. Jos hän huomaa, että pomon strategia ei toimi vaan tuottaa pelkkää vahinkoa, on parempi vaieta oman etunsa tähden.

Olemmeko lakanneet olemasta totuusyhteisö? Totuusyhteisöllä on valtava voima. Se on tasa-arvoinen, koska suhteessa totuuteen olemme samanarvoisessa asemassa. Tämä on ollut länsimaisen kehityksen taustalla, sen aatteellinen pilari ja vahvuutemme. Usko siihen, että on olemassa ylipäätään totuus ja me tavoittelemme sitä ja lähestymme sitä, ja että se on tuomarimme mutta myös puolustajamme. Siksi kenellä tahansa oli sekä oikeus että velvollisuus tavoitella sitä, mikä on totta. Meillä voi olla eri käsitykset siitä mikä on totta, mutta meillä voisi olla yhteinen käsitys siitä, että vapaus ja vuorovaikutus ovat parhaat välineet tavoitella totuutta. Öljy ja totuus nousevat pintaan. Uskon siihen edelleen, vaikka menestyjä vaikuttaa yhä useammin olevan se, joka sopeutuu siihen mitä pitää ajatella: puolueessa, työpaikassa, mediassa, sosiaalisessa mediassa. Se tekee meistä kaikista pelokkaita raukkoja, järjestelmän pikku lakeijoita.

Ihmisen vahva karisma syntyy totuudellisuudesta. Tarkoitan toden puhumista ja totuuden etsimistä vaikka omaksi tappiokseen. Itsestään selvien iskulauseiden sujuva toistaminen ei ole vielä karismaa, vaikka politiikassa sellaisia on paljon.

Ihmisen vahva karisma syntyy totuudellisuudesta. Tarkoitan toden puhumista ja totuuden etsimistä vaikka omaksi tappiokseen. Itsestään selvien iskulauseiden sujuva toistaminen ei ole vielä karismaa, vaikka politiikassa sellaisia on paljon. Pidän sitä juontajan lahjakkuutena mutta en karismana.

Rakkaat ihmiset, rakentakaamme edelleen yhteiskuntaa, jossa saa puhua rehellisesti ja etsiä totuutta. Jossa emme asetu pelkäämään toisiamme vaan haemme kunnioittavaa lähestymistapaa toinen toisemme kohtaamiseen, omasta äänestä rohkeasti kiinni pitäen.”