Rovasti Arto Antturi ehdolle Helsingissä: ”Osallistuminen politiikkaan poltteli vuosien ajan – mutta kielsin sen itseltäni”
9.1.2023 klo 11:58
Politiikka
Kristiina Kunnas
Rovasti Arto Antturi on viidennen polven helsinkiläinen ja toisen polven kansanedustajaehdokas. - Isäni Kai Antturi oli ehdolla vuoden 1962 vaaleissa. Olen vuosien ajan pidätellyt intoani osallistua politiikkaan. Nyt tuli mahdollisuus, kampanjaansa aloittava Antturi toteaa. (Kuva Merja Eräpolku)
Rovasti Arto Antturi on joutunut sammuttelemaan sisällään roihuavaa poliitikkoa. Hengelliset tehtävät ovat olleet tärkeämmät. – Nyt tuli mahdollisuus kampanjaan. Aion tavata niin paljon ihmisiä kuin kykenen, kertoo eduskuntaan pyrkivä Antturi, viidennen polven helsinkiläinen.
Joulukuun alussa ystävä mainitsi Arto Antturille ehdokkuuden mahdollisuudesta.
– Silloin en olisi uskaltanut tehdä tällaista ratkaisua. Arvostin niin paljon työtä Sansassa. Teen pahan kompromissin työn suhteen, jos profiloidun voimakkaasti politiikkaan.
– Lähetysjärjestössä missio on ensisijainen. Sama ajatus on ollut papin työssä. Ne ovat tärkeät eivätkä sovi yhteen politiikan uran kanssa.
– Tarvittiin iso mentaalinen prosessi, Arto Antturi kuvailee.
Vuodenvaihteessa päätös oli kuitenkin tehty.
– Voimakkaan töytäisyn kautta saan nyt tilaa tehdä kunnon vaalikampanjan. Ensin tilanne tuntui hyvin hämmentävältä.
– On ollut aikaa miettiä. Nyt ajattelen, että tässä on isompi käsi, jotain sellaista, jota en itse olisi pystynyt junailemaan.
Jos joku ajattelee, että Antturi tulee politiikkaan pystymetsästä, erehtyy. Hän vain on ollut hiljaa, eikä ole osallistunut poliittiseen keskusteluun. Syy on hyvä.
Pitää kelata ajassa neljännesvuosisata taaksepäin. Ollessaan 1990-luvulla vielä Helsingin yliopistolla töissä Antturi osallistui kerran kunnallisvaaleihin Keskustan ehdokkaana, ja pääsi varavaltuutetuksi.
– Viidennen polven stadilaisena ja silloin helluntailaisena olin jo valmiiksi vähän erilainen. Pidin keskustalaisia niin maalaisina, mutta minulle sopi mennä vastavirtaan. Väistämättä jouduin omaa identiteettiäni pohtimaan.
Oman minän ja tehtävän etsintään tuli lisää tilaa, kun perhe muutti ulkomaille. Antturi koki haluavansa palvella siellä, missä ihmiset ovat. Koko perhe liittyi evankelisluterilaiseen kirkkoon.
Antturin elämän yksi vedenjakaja oli pappisvihkimys joulukuussa 1998.
– Kun aloitin työt pappina Helsingissä, tein hyvin selkeän päätöksen. Pyrin pysymään poissa poliittisesta keskustelusta.
Kun aloitin työt pappina Helsingissä, tein hyvin selkeän päätöksen. Pyrin pysymään poissa poliittisesta keskustelusta.
– Asia on poltellut. Olen ajoittain ottanut kantaa yhteiskunnallisiin asioihin – mutta en politiikkaan.
On tuntunut vaikealta, kun osa itsestä täytyy piilottaa.
– Tämä päätös ehdokkuudesta avaa minua erikoisella tavalla hyvin voimakkaasti. Sisällä on ollut hautautuneena valtava potentiaali, joka nyt voi päästä esiin.
– On mahdollisuus lähteä viemään eteenpäin sitä, mitä on vuosikymmenten ajan pitänyt sisällään.
Antturi kokee Suomen menneen rikki.
– Olemme huolestuttavassa tilanteessa. Vakavia ongelmia on pystyttävä hoitamaan kristilliseltä arvopohjalta. Sitä tämä maa kaipaa.
Vaalityöhön hänellä on kova into. Antturi muistuttaa, että Helsinki on maantieteellisesti pieni alue. Ihmisiä on paljon, tilaa vähän.
– Haluan ja aion tavata todella paljon ihmisiä. Luotan vahvasti henkilökohtaiseen kontaktiin. Varaan jalkatyöhön kunnolla aikaa.
Haluan ja aion tavata todella paljon ihmisiä. Luotan vahvasti henkilökohtaiseen kontaktiin. Varaan jalkatyöhön kunnolla aikaa.
Hänet tunnetaan syvällisenä keskustelijana. Nyt älyköllä on meneillään sekä perehtyminen Kristillisdemokraattien ohjelmaan ja omiin teemoihin kuin myös kampanjoinnin ja medianäkyvyyden suunnittelu.
– Olen käynyt monta hyvää keskustelua ja aion edelleen kuunnella erilaisia ja itseäni paljon kokeneempia ihmisiä.
1960-luvun alkupuolella syntynyt Arto Antturi on nähnyt kristillisen kulttuurivaikutuksen murenemisen.
– Monia yhteiskuntamme rakennusaineita on pidetty itsestäänselvinä. Siksi on hajotettu rakennuspuita ja jätetty rempalleen.
– En haikaile mennyttä, mutta ihminen tarvitsee vahvan raamin, jossa hänellä on turvallista olla.
Jossain on jo nähty paluuta pois täysin maallistuneesta kulttuurista.
– Ei kristillisyys tarkoita oikeassa olemista, vaan valtavaa uteliaisuutta sille, että Jumala on ja että asioilla on merkitys. Ettei elämämme ole vain merkityksetöntä piiperrystä.
– Uskon, että tällainen kulttuurikäänne on väistämätön. Se vain tarvitsee kanavansa.
– Valtion rooli on kasvanut valtavaksi elinaikanani. Valtion kassan ja tulonsiirtojen kautta pystytään pitämään palveluyhteiskunta kasassa. Mutta siitä syntyy myös ’mulle kuuluu’ -ajattelu.
Antturia miellyttää se ajatus, että Kristillisdemokraattien lehden nimi oli aikanaan Kristityn Vastuu.
– Mulle kuuluu -vaatimuksen rinnalle pitää tulla vastuu.
Itsenäisyyspäivän juhlaparaatin TV-lähetyksessä haastateltiin nuoria.
– Iloitsin haastateltujen kirkkaasta vakaumuksesta. On tärkeää löytää ne ihmiset, jotka ovat valmiita kantamaan vastuuta.
Antturi on heittäytyjä. Teini-iässä musiikki iski ”tosi kovaa”. Oli mahtavaa päästä kiertämään Exit-bändin kanssa. 1990-luvun vaihteessa muusikkous vaihtui akateemiseen kiinnostukseen. Muinaiset kielet, kielioppi ja kielten kautta semantiikan, maailman selittämisen ymmärtäminen sekä kulttuurihistoria veivät mukanaan. Mies saattoi täysin uppoutua vaikkapa yksittäisen sanan etymologiaan.
Viisikymppisenä tuli golf. Se tuntui sopivan hänelle. Antturi hurahti jälleen.
– Lääkäri sanoi, että jotain liikuntaa olisi oltava.
– Minulle se ei ole vain liikuntaa vaan hengellinen harrastus. Kyse ei ole pelkästään pelistä vaan itsensä hallitsemisesta, itsensä tutkimisesta. Minkälaisessa mielentilassa olen? Hyvin pienet jännitystilat vaikuttavat puheeni laatuun. Ihan täsmälleen sama on pelissä, mutta silloin saan heti palautteen: en ollut rento.
– Kun teen virheen, otan vastuun siitä lyönnistä. En selittele. Seuraava pallo on lyötävä kiltisti sieltä, missä se on. Ehdottomasti hengellinen harjoitus minulle!
Nyt hänen innostuksensa pulppuilee vaalikentälle.
– Olen ollut viime aikoina pidättyväinen jopa bloggarina. Mutta ehdokkuus antaa nyt mahdollisuuden olla myönteisellä tavalla somessa.
– Siellä julkisuus on minulle luontevaa – vihapuheesta huolimatta.
Antturilla on paljon tuttuja. Onhan hän ollut Tuomasyhteisön toiminnanjohtajana eli niin sanottuna tuomaspappina ja toiminut kappalaisena suuressa Tuomiokirkkoseurakunnassa sekä kirkkoherrana Pitäjänmäellä. Myös ulkosuomalaisiin tuli läheinen kosketus hänen työskennellessään turistipappina Gran Canarialla.
Hän ollut Tuomasyhteisön toiminnanjohtajana eli niin sanottuna tuomaspappina ja toiminut kappalaisena suuressa Tuomiokirkkoseurakunnassa sekä kirkkoherrana Pitäjänmäellä.
– Ekumenia on isolla tavalla osa persoonaani. Minulla on vakaumus siitä, että meidän täytyy tehdä työtä yhdessä, Helsingin ekumeenista toimikuntaa aikanaan yli vuosikymmenen johtanut Antturi toteaa.
– On kunnia ja ilo tehdä yhteistyötä kaikkien kanssa. Helsingin ydinkeskustan alueella toimivat kaikki kirkkokunnat ja kristilliset yhteisöt. Jos jokin onnistuu, sen pitäisi olla yhteinen ilo. Jos taas jokin kirkko joutuu jonkun hampaisiin, olisi sen oltava kaikkien yhteinen suru.
Historia havisee erityisellä tavalla Antturin asettuessa ehdolle eduskuntavaaleissa. Hänen isänsä Kai Antturi (1926–2009) johti aikanaan Suomen suurinta helluntaiseurakuntaa Helsingin Saalemia 1971–89 ja toimi sen pastorina vuosikymmeniä. Kai Antturi lähti 1962 eduskuntavaalikampanjaan Helsingissä Suomen Kansanpuolueen sitoutumattomana ehdokkaana. Kristillisiin arvoihin vahvasti sitoutunut puolue sai 13 kansanedustajaa, mutta Antturi ei mennyt läpi yli 2 200 äänestään huolimatta.
– Se oli rohkea veto. Isä oli alle nelikymppinen. Siihen aikaan helluntailiikkeessä ei osallistuttu päivänpolitiikkaan.
Samaa radikalismia löytyy pojastakin. Nopea perehtymiskyky ja terävä argumentointi sekä keskustelutaito ovat oivallisia aineksia Arkadianmäelle.