Piegga tarkoittaa tuulta. Se on ainoa sana, jonka saameksi osaan – edesmenneen koirani nimi.

Viime viikolla Turkuun kokoontunut kirkolliskokous sai kunnon kielikylvyn. Saamelaiset kirkossa -hankkeen päätösjumalanpalvelus oli pääosin saamenkielinen. Me messun osallistujat saimme kokeilla, kuinka kieli taipuu omassa suussa – heikosti! Alttarialue oli kuin leirinuotio, jolla saamelaisten edustajat kertoivat tuntojaan ja piispat pyysivät anteeksi sitä, miten saamelaisia oli kohdeltu väärin kirkon historiassa.

Samaan aikaan tuon iltamessun kanssa 1,4 miljardia katolilaista sai uuden johtajan, paavin. En malttanut olla kännykästä vilkuilematta, kuka tupsahtaa Pietarin kirkon parvekkeelle. Ja yllätyshän sieltä tuli: yhdysvaltalainen Robert Francis Prevost, paavi Leo XIV, jonka tärkeä tehtävä on sanoittaa kristillistä sanomaa tässä varsin synkässä maailmanajassa.

Kirkolliskokousviikon päätteeksi oli normaalista poikkeava aamuhartaus: ortodoksinen kiitosrukous luomakunnalle. Tuo resitoitu puolituntinen vietettiin kilpaa lintujen kanssa laulaen Koroisten ristillä Aurajoen varressa. Kiitosakatistoksen puhutteleva teksti on vuodelta 1929, jolloin Stalinin vainot kohdistuivat yhä ankarammin myös kristittyihin kirkon jäseniin, pappeihin ja piispoihin. Venäläisen metropoliitan teksti on täynnä oivalluksia siitä, mistä voimme olla kiitollisia. Ne pursuavat toivoa ja muistuttavat siitä, mitä hyvää Jumala jatkuvasti meille lahjoittaa. Tuo aamuhartaus oli ainutlaatuinen taivashetki.

Oma elämänpiirini on varsin ekumeenis-yhteiskristillinen: olen saanut elää erilaisten teologisten suuntausten vaikutuksessa. Se on paitsi rikastuttanut hengellisesti myös muutoin auttanut ymmärtämään, että vahva kuplaantuminen sekä liika samanmielisyyteen ja -kielisyyteen pitäytyminen näivettää. Todellinen kasvun paikka löytyy, kun annamme itsemme viipyä vieraan äärellä.

Vahva kuplaantuminen sekä liika samanmielisyyteen ja -kielisyyteen pitäytyminen näivettää.

Yritän muistuttaa itseäni, etten keskittyisi siihen, mikä tuntuu tutulta ja turvalliselta, vaan etsiytyisin sen äärelle, mikä haastaa ja ehkä hämmentääkin – ja juuri siksi kasvattaa.

Kun suostumme kuulemaan toista ilman kiirettä korjata tai väittää vastaan, saatamme nähdä vilauksen maailmasta, joka muuten jäisi piiloon. Ehkä sellaisessa hetkessä piegga, siis tuuli, kuiskaa jotain olennaista: elämän ei pidä olla yksinäinen monologi, vaan monikielinen keskustelu.

Kirjoittaja Merja Eräpolku Lohjalta on Kristillisdemokraattisen eduskuntaryhmän pääsihteeri ja kirkolliskokousedustaja