Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on historiallisen roolinsa vuoksi julkisoikeudellinen asema. Vastikään uusittu kirkkolaki ja sen säätämisjärjestys eduskunnassa periytyy edelleen Schaumannin kirkkolakiin 1860-luvulta. Kirkon yhteiskunnallista asemaa on tuon jälkeen toki asteittain supistettu. Uskonnonvapauslaki 1922 vahvisti sen, että luterilainen kirkko ei ole ”Suomen kirkko” (kuten vaikkapa Svenska kyrkan tai Church of England), vaan ainoastaan yksi monista Suomessa toimivista uskonnollisista yhteisöistä. Piispojen nimitysoikeus siirrettiin presidentiltä kirkolle vuonna 2000. Moni muu yhteiskunnalliseksi mielletty kirkon tehtävä perustuu tapaan ja erillisiin sopimuksiin, eivätkä ne enää edellytä kirkon erityisasemaa. Myös hautaustoimi voidaan hoitaa sopimusperusteisesti.

Julkisoikeudellisena yhteisönä kirkolla on varsin raskas ja kiemurainen hallinto. Piispat, tuomiokapitulit, hiippakuntavaltuustot, kirkolliskokous, kirkkohallitus ja seurakuntien luottamuselimet toimivat ristikkäin ja päällekkäin. Kokoustaminen on loputonta. Seurakunnilla on laaja itsenäisyys; kirkko ei ole keskusjohtoinen konserni.

Kysymys kirkollisen avioliiton ehdoista on nostanut esiin kipeän havainnon. Kirkkoa repii kamppailu yhteiskunnallisen aseman ja Raamattuun perustuvan tunnustuksen välillä. Kyse ei siis pohjimmiltaan ole avioliittokäsityksestä, vaan siitä, kumpi on ensiarvoisempi, virallinen asema vai evankeliumin asia.

Kyse ei siis pohjimmiltaan ole avioliittokäsityksestä, vaan siitä, kumpi on ensiarvoisempi, virallinen asema vai evankeliumin asia.

Luterilaisessa katsannossa Raamattuun perustuva tunnustus on heikoilla, sillä se pohjautuu teologiaan, joka hankalassa tilanteessa osoittautuu pelkiksi mielipiteiksi. Tämä käy ilmi piispojen enemmistön esityksestä kahden vastakkaisen avioliittonäkemyksen hyväksymisestä ja heidän 3.6.2025 antamastaan ohjeistuksesta. Piispojen irtiotto kirkolliskokouksen päätöksistä osoittaa, että kirkko ei enää kykene ylläpitämään omaa järjestystään. Piispojen Salomäki ja Jolkkonen eriävät mielipiteet kertovat syvästä jakautumisesta. Piispojen enemmistölle kirkon yhteiskunnallisen aseman säilyttäminen on kaikki kaikessa. Teologiasta saa olla vapaasti mitä mieltä tahansa. On siis aika vapauttaa kirkko julkisoikeudellisesta asemasta ja lakkauttaa sen verotusoikeus. Sitä kautta kirkon perustehtävä kirkastuu ja se voi löytää itsensä uudelleen.

Kristillisdemokraateille aihe saattaa olla kiusallinen. KD-puolue ei ole ollut ihan salonkikelpoinen. Siksi voi tuntu hyvältä pitää nöyrä asenne ja olla puuttumatta kirkon asioihin. Kirkon päättäjät äänestävät kokoomusta, keskustaa ja demareita, nykyään myös vasemmistoa ja vihreitä. Kaikissa näissä puolueissa on kuitenkin niitä, jotka näkevät kirkon aseman muutoksen ja haluavat sitä.

Kirkon asema tulee joka tapauksessa 2030-luvulla muuttumaan väestörakenteen muuttuessa. Kirkon osuus väestöstä on enää 40 % paikoin Helsingissä, pian koko kaupungissa. Uskonnolliset yhteisöt tulee saattaa tasa-arvoiseen asemaan lain edessä. Mikään ei estä hyvä yhteistyötä seurakunnan ja kunnan välillä jatkossakaan siellä, missä valtaosa väestöstä on juurevaa ja kuuluu kirkkoon. Pelko pois. Asiaa on syytä lähteä ajamaan sekä kirkolliskokouksessa että eduskunnassa.

Arto Antturi

Kirjoittaja on helsinkiläinen rovasti ja kirkolliskokousedustaja. Antturi oli kevään kuntavaaleissa sitoutumattomana ehdokkaana Helsingissä Kristillisdemokraattien listalla.

Arto Antturi. (Kuva Olavi Kietäväinen)