Eutanasian sijaan tarvitsemme lisääntyvissä määrin saattohoidon koulutusta, hoitotyön resursseja, lääketieteen kivunlievitysmenetelmiä ja auttamiskeinoja, kirjoittaa erikoissairaanhoitaja Mari Ahola.

Saan soiton hoitajilta heti työvuoron alussa. Pitkäaikaishoidon osaston vuodepotilas, pitkälle edennyttä muistisairautta sairastava rouva on sairastunut. Hengitys rohisee, eikä hän pysty nielemään tablettimuotoisia lääkkeitään. Hän kuumeilee ja tulehdusarvot ovat kohonneet. Kokonaistilanne on vaatimaton ja vointi on ollut hiipuvansuuntainen jo vuoden ajan. Tämä on ammattikieltä, mutta tarkoittaa sitä, että enää hän ei esimerkiksi pysty istumaan pyörätuolissa tai kommunikoimaan paljoakaan hoitajien kanssa. Hänet on syötettävä ja nieleminen on vaikeutunut niin, että ruokien on oltava sosemaisia ja juomien sakeutusaineella sakeutettuja.

Elämä on kapeutunut pitkälti yhteen huoneeseen ja vuoteeseen, jossa kivun ilmaiseminenkin on vaikeaa ja perustuu pitkälti hoitajien tulkintaan. Soitan lääkärille, ja esitietojen ja saatavilla olevien tietojen mukaan hän päättää aloittaa rouvalle antibioottihoidon aspiraatiopneumoniaepäilyyn. Tämä on rouvalle neljäs antibioottikuuri vuoden sisällä. Se auttaa häntä hetken ja kuukauden kuluttua olemme taas samassa tilanteessa. Jossakin kohtaa tulee vastaan se, ettei antibioottikuuri enää auta.

Olen suurena kunniatehtävänä saanut hoitaa iäkkäitä ihmisiä. Monet heistä olen ollut saattelemassa rajan toiselle puolelle. On ollut suuri kunnia oppia tuntemaan ihminen hänen vanhoina päivinään, ja auttaa sairauksien ja vaivojen edetessä ja päivien vähentyessä olla turvaamassa hänelle kaunista ja hyvää kuolemaa.

Elämme yhteiskunnassa sellaista aikaa, jossa kuolema on ulkoistettu pitkälti laitoksiin. Tavallinen ihminen ei välttämättä kohtaa kuolemaa kovinkaan paljon, monet eivät lainkaan.

Keskustelua eutanasiasta olen seurannut sairaanhoitajan työstä käsin monenlaisin ajatuksin. Näen keskustelussa paljon ristiriitaa. Elämme yhteiskunnassa sellaista aikaa, jossa kuolema on ulkoistettu pitkälti laitoksiin. Tavallinen ihminen ei välttämättä kohtaa kuolemaa kovinkaan paljon, monet eivät lainkaan. Monilla äänekkäästi eutanasian puolesta puhujilla ei välttämättä ole henkilökohtaista kosketuspintaa kuolemaan. Ajattelen, että kuolema pelottaa, koska se on jotakin tuntematonta. Se pelottaa ehkä siksi, koska se ei ole ihmisen itsensä hallittavissa. Se on vähän niin kuin raskaus ja synnytys, josta maanpäällinen matkamme alkaa. Raskauden hoidossa ja synnytyksessä luotamme terveydenhuoltoon ja lääketieteelliseen apuun. Emme luovuta, emmekä nosta käsiämme ylös, vaikka myös raskausaika ja etenkin synnytys voi olla naiselle kärsimystä ja kipua sekä yllättäviä, hallitsemattomia tilanteita.

Samaan aikaan, kun eutanasiaa pyritään saamaan Suomessa lailliseksi, huomaan, että emme toisaalta aina uskalla antaa ihmisten kuolla luonnollisesti. Alussa kuvailemani tilanne on kuvitteellinen, mutta voisi hyvin olla totta ja tyypillinen tapaus siitä, miten pyrimme lääketieteellisesti pitkittämään vanhan, vuodehoitoisen ihmisen elämää. Lääkärit ja hoitajat haluavat hoitaa ihmisen tehokkaasti, ja omaisille ajatus rakkaan läheisen menettämisestä voi tehdä liian kipeää. Siksi joskus haluttaisiin saada hänelle kaikki mahdollinen hoito, sellainenkin, joka ei palvelisi häntä enää eikä toisi elämänlaatua lisää, vaan mahdollisesti vain lisää kärsimyksen päiviä.

Näen tässä onneksi paljon kehitystäkin. Hoitoneuvotteluissa käydään säännöllisesti omaisten ja ammattilaisten sekä tietysti ihmisen itsensä kanssa läpi se, mitä hoitoja tarpeen tullen käytetään.  Tätä keskustelua pitäisi kuitenkin uskaltaa käydä vielä enemmän. Se vaatii rohkeaa puheeksi ottoa kaikkien osallisten kesken. Se vaatii aikaa ja sopeutumista, elämän rajallisuuden hyväksymystä ja lopulta myös sen ajatuksen hyväksymistä, että jokainen meistä itsekin joskus kuolee.

Eutanasian sijaan tarvitsemme mielestäni lisääntyvissä määrin saattohoidon koulutusta, hoitotyön resursseja, lääketieteen kivunlievitysmenetelmiä ja auttamiskeinoja. Näiden lisäksi tarvitsemme hyväksyvää mieltä ja ymmärrystä siihen, että elämä päättyy ja siihen emme loputtomiin voi vaikuttaa millään keinoilla.

Tarvitsemme hyväksyvää mieltä ja ymmärrystä siihen, että elämä päättyy ja siihen emme loputtomiin voi vaikuttaa millään keinoilla.

Monet hoitamani ihmiset ovat ihmeellisesti saaneet opettaa minua siihen, että voinnin hiipuessa ihminen itse useimmiten hiljalleen hyväksyy elämän päättymisen. Aika on täynnä. Se on näyttäytynyt minulle niin, että ihmistä ikään kuin hiljalleen riisutaan kaikesta ulkoisesta ja elämän varrella kertyneestä; tittelit, asema ja omaisuus näyttävät enää vähemmän tärkeiltä ja jäljelle jää vain kaikista alkuperäisin arvo. Ihmisarvo.

Kirjoittaja Mari Ahola on sisätauti-kirurgiaan sekä mielenterveys- ja päihdehoitotyöhön erikoistunut sairaanhoitaja Tampereelta, kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunnan varajäsen ja KD Pirkanmaan aluevaltuustoryhmän sihteeri

Ahola kuuluu KD-Lehden vapaaehtoisten kirjoittajien toimituskuntaan

Erikoissairaanhoitaja Mari Ahola kuuluu KD-Lehden vuonna 2025 perustettuun toimituskuntaan.