Holokaustitutkija ja Kristillisdemokraattien 3. varapuheenjohtaja Susanna Kokkonen huomauttaa muistopäivän artikkelissaan, että vaikka keskuudessamme yhä on tuhoamisleireiltä selvinneitä, alkavat muistot himmetä.

Jo Vanhassa testamentissa on meille kehotus muistamiseen. Viidennen Mooseksen kirjan luvussa 32 ja jakeessa 7 sanotaan näin: ”Muistele muinaisia päiviä, ajattele menneiden sukupolvien vuosia. Kysy isältäsi, niin hän sen sinulle ilmoittaa, vanhimmiltasi, niin he sen sinulle sanovat.

Muistopäivä tuhoamisleirien vapauttamisen muistoksi

Holokaustin uhrien muistopäivää vietetään länsimaissa 27. helmikuuta Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleirin vapauttamisen muistoksi. Tuona päivänä helmikuussa 1945 puna-armeija vapautti Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleirin. Neuvostojoukot olivat saapuneet ensin kesällä 1944 Majdanekin leirille. Majdanekin leiriltä ne vapauttivat noin 500 vankia.

Auschwitzin mittakaava oli jotakin aivan toista. Arvioiden mukaan siellä tuhottiin 1,1–1,5 miljoonaa ihmistä, joista juutalaisia 960 000. On sanottu, että ensimmäinen venäläinen sotilas, joka astui sisälle Auschwitzin leiriin, oli Ivan Martynushkin (s. 1924). Yli 100-vuotiaana hän on ilmeisesti myös viimeinen elossa oleva vapauttaja. Martynushkin kertoi näyn olleen järkyttävä ja totesi: ”Mahdollisesti ylemmällä tasolla tiedettiin jotain leireistä, mutta minunlaiseni sotilaat eivät tienneet niistä mitään.”

Kun sitten britit ja amerikkalaiset vapauttivat muita leirejä, on meille jäänyt heiltä valtavasti todistusaineistoa. Ne ovat totuus siitä, mitä he silloin näkivät. Monet kirjoittivat kirjeitä. Valokuvia on myös valtavia määriä. Kuitenkin palattuaan tavalliseen elämäänsä useimmat vaikenivat. Monet näkivät painajaisunia koko loppuelämänsä ajan.

Kun muisto hämärtyy, voi kieltäminen alkaa

Holokausti ei ole vain valtavien keskitys- ja tuhoamisleirien luettelo, eikä myöskään sotilaallisten operaatioiden lista. Keskiössä on aina yksittäinen ihminen. Toisen maailmansodan aikana ihmiset tekivät valintoja, jotka olivat vaikeita ja joilla oli kauaskantoisia seurauksia. Samalla, kun Natsi-Saksassa koko valtion hallinto ja työpaikat palvelivat sodan ja holokaustin päämääriä, niidenkin taustalla olivat joidenkin valinnat. Yksittäiset ihmiset valitsivat. Yksittäisten ihmisten valinnat johtivat siihen, että leirejä ja ghettoja on löydetty eri puolilta Eurooppaa 44 000. (Lähde:USHMM)

Jad Vashemin museon ja koulutuskeskuksen arkistoissa on valtavia määriä asiakirjoja, valokuvia ja muita aineistoja holokaustin ajalta. Monien maiden kansallisarkistoissa niitä on lisää. Uskomatonta kyllä, vaikka holokaustin eläviä todistajia on yhä keskuudessamme, alkaa sen muisto hämärtyä. Tämä on tehnyt tilaa myös suoranaiselle holokaustin kieltämiselle. On kuin historiakäsityksemme olisi muuttunut täydellisesti.

Vaikka holokaustin eläviä todistajia on yhä keskuudessamme, alkaa sen muisto hämärtyä. Tämä on tehnyt tilaa myös suoranaiselle holokaustin kieltämiselle. On kuin historiakäsityksemme olisi muuttunut täydellisesti.

Kysymys onkin siitä, kuinka me, sukupolvi,  joka ei ole kokenut holokaustia, toimimme sen todistajina? Tämän kysymyksen esitti ensimmäisenä runoilija Paul Celan (1920–1970). Hänen vanhempansa eivät selvinneet. Hänen loppuelämänsä oli taistelua oman eloonjäämisen kysymyksen kanssa.

Yhden muistamme, kuutta miljoonaa emme

Primo Levi (1919–1987), italianjuutalainen kemisti ja holokaustin jälkeen kirjailija, totesi ihmisten välittävän enemmän yhdestä Anne Frankista kuin kuudesta miljoonasta. Totuus on, että voimme käsittää holokaustin vain yksittäisten ihmisten kautta.

Elämäni mieleenpainuvimpiin kokemuksiin kuuluvat ehdottomasti holokaustista eloonjääneiden tapaamiset Jad Vashemissa työskennellessäni. Hannah Pick-Goslar (1928–2022) oli Anne Frankin (1929-1945) lapsuudenystävä Amsterdamissa. Ystävyydestä on säilynyt valokuvakin todisteeksi. Gestapo vei Frankin perheen piilostaan Westerborkin siirtoleirille 4. elokuuta 1944. Heidät kuljetettiin Auschwitziin syyskuussa 1944 viimeisellä Hollannista sinne lähteneellä junalla.

Sodan lopun häämöttäessä Anne ja sisko Margot lähetettiin Bergen Belsenin leirille. Leiri ei ollut valmistautunut ottamaan vastaan tulijoita, vaan olot olivat kaoottiset. Hannah oli samassa paikassa. Hannah oli viimeinen todistaja, jonka tiedämme tunnistaneen Annen tuolla leirillä. Hannahin mukaan Anne oli hyvin sairas. Säälivä Hannah etsi jotain syötävää ja heitti sen sovittuna aikana piikkilangan yli Annelle. Mutta tämä oli kovin heikko. Toinen vanki vei kaiken. Hannah selvisi ja kertoi tarinaansa monille kansainvälisille ryhmille.

Hannah ei ehtinyt nähdä oman kirjansa julkaisemista 2023. Toimittaja Dina Kraft viimeisteli kirjan valmiiksi. Kraft toteaa: ”Hannahille oli tärkeää, että ihmiset eivät unohda holokaustia. Hän oli todella huolissaan, että ajan saatossa ihmiset eivät enää välitä…”

Muistamisella on elämässä ensiarvoinen tarkoitus. Me elämme myrskyisien aikojen keskellä. Nyt on hyvä muistaa, kuinka monet, myös valtiojohtomme, rukoilivat talvisodan aikana.

Holokaustin jälkeen kansat joutuivat tekemään rauhan historian tapahtumien kanssa. Näin oli usein myös yksilöihmisten kohdalla. Historian käsitteleminen merkitsee rauhaan pääsemistä itsensä, lähimmäisten ja Jumalan kanssa.