Yksikin lyönti on liikaa. Silti moni meistä voi kärsiä vuosikausia jatkuvaa, oman lähimmäisen harjoittamaa fyysistä ja henkistä pahoinpitelyä.

Lähisuhdeväkivallan muodot ovat monet, ja kriisipäivystystä johtava Olli Salin on nähnyt niistä kaikki.

Helsingin sosiaali- ja terveysviraston kriisipäivystystä johtavalla Salinilla on neljännesvuosisadan kokemus siitä, mitä suomalaisen parisuhteen arkeen pahimmillaan kuuluu.

– Henkistä nöyryytystä ja  kiusaamista, kuristamista, hakkaamista, potkimista, seksuaalista väkivaltaa, insestiä, Salin summaa.

Väkivallan kohteena voi olla oma puoliso, ja myös parisuhteessa olevien kanssa yhdessä elävä lapsi.

Sellainen kuin surullisenkuuluisa 8-vuotias Eerika, jonka oma biologinen isä kidutti hengiltä toissa vuonna, yhdessä tytön äitipuolen kanssa.

– Silloinkin, kun väkivalta kohdistuu lapsen lähipiiriin kuuluvaan aikuiseen, jää lapselle tapahtuman kokijana ja todistajana siitä traumaattinen kokemus.

Vuonna 2009 poliisin tietoon tulleista väkivaltarikoksista perheväkivallan osuus oli kaksitoista prosenttia, tietää Salin.

–Se on paljon, hän jatkaa.

Vaikka naiset yhä edelleen selkeästi ovat heikompi astia fyysisen parisuhdeväkivallan uhreina, on tässäkin asiassa Salinin mukaan nähtävissä siirtymää naisten fyysisen väkivallan yleistymiseen.

– Tutkimustulosten valossa tämä  koskee ennen muuta teini-iässä olevia nuoria tyttöjä, jotka näyttävät omaksuneen ennen pojille ominaisen fyysisen voiman ja väkivaltaisen käyttäytymisen mallin.

Salin pitää muutoksen osasyynä median ja internetin tarjoamia käyttäytymismalleja, joissa konfliktit ratkaistaan pääsääntöisesti yksioikoisella voimankäytöllä ja vahvemman oikeudella.

– Lähisuhdeväkivallan uutena ilmentymänä on lisäksi yleistynyt netissä tapahtuva kiusaaminen, johon voi myös liittyä kiristyksen muodossa tapahtuvaa seksuaalista väkivaltaa.

Olli Salin sanoo lähisuhdeväkivallan edelleen olevan aiheena tabu. Sen kohteeksi joutuvat kokevat asian häpeällisenä. Näin myös uhrien kynnys astua esiin ja kertoa tilanteestaan on korkea.

– Vaikka poliisilla ja sosiaaliviranomaisilla onkin velvollisuus ilmoittaa lähisuhdeväkivaltaa koskevista havainnoista ja epäilyistään, vain murto-osa tapauksista tulee ilmi.

Tämä pätee Salinin mukaan eritoten niinsanotusti ”hyvin toimeentuleviin” kansalaisiin. Heidän keskuudessaan kynnys ”kaapista ulos” astumiselle on vielä tavallistakin korkeampi.

– Perheväkivallasta kertominen koetaan häpeällisenä julkisivun murentumisena; asiana, joka ei kuulu omaan sosiaaliseen statukseen.

– Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, lähisuhdeväkivalta on läsnä kaikkialla, yhteiskunnalliseen asemaan ja säätyyn katsomatta.

Tähän vaikuttaa Salinin mukaan merkittävästi alkoholikulttuurimme sosiaalinen kaikenkattavuus:

– Väkivaltarikollisuudesta valtaosa tapahtuu alkoholin vaikutuksen alaisena. Tämä koskee myös lähisuhdeväkivaltaa, jota esiintyy siellä, missä alkoholia väärinkäytetään.

Vaikka lähisuhdeväkivaltaa  voikin kutsua ”piilorikollisuudeksi”, yli 50 prosentin tapauksista jäädessä ilmoittamatta, on ongelmaan Salinin mukaan silti tartuttu viime vuosina tehokkaasti.

– Toissavuodesta lähtien lievät pahoinpitelyt eivät enää ole olleet asianomistajarikoksia, nyt ne menevät aina poliisin tutkintaan ja syyteharkintaan, hän kertoo.

– Myös lähestymiskieltoa on muutettu niin, että sen rikkominen voi johtaa aina vankeusrangaistukseen asti. Näin ei aiemmin juurikaan ole tapahtunut.

Uutena rikosnimikkeenä on otettu käyttöön vainoaminen.

– Sillä pyritään ennaltaehkäisemään sen kaltaista väkivaltaa, jota esiintyy eritoten katkenneiden suhteiden jälkeen.

Lähisuhdeväkivallan ennaltaehkäisylle ovat  Salinin mukaan ensiarvoisen tärkeitä ongelman tunnistaminen ja välitön puuttuminen siihen.

Hän korostaa uhriksi joutuvan omaehtoista toimintaa avun saamiseksi.

– Asiasta kertominen ulkopuolisille ei ole häpeällistä, eikä väkivallan kohteeksi pidä jäädä ja turtua sille.

Myös ulkopuolisten ihmisten tulisi havahtua hälyttämään viranomaisapua aina havaitessaan ympäristössään merkkejä lähisuhdeväkivallasta. Näitä voivat olla hätähuudot, lapsen lohduton itku, tai naapurina asuvassa ihmisessä selvästi näkyvät pahoinpitelyn jäljet.

Uudenlaisen haasteen ammattiauttajille ja viranomaisille muodostaa monikulttuurisuus.

– Naisten alisteinen ja väheksytty asema vahvasti patriarkaalisissa maahanmuuttajayhteisöissä tekee heistä helposti lähisuhdeväkivallan uhreja, jotka eivät osaa tai uskalla puolustautua ja hakea apua.

Tähänkin ongelmaan ollaan Salinin mukaan jo havahduttu.

– Puuttuva suomen kielen osaaminen, luku- tai kirjoitustaidottomuus, viranomaispelko.

– Kaikki nämä, yhdistyneenä häpeän tunteeseen, muodostavat keskeisimmät esteet irrottautumiselle vakavastakin läheisväkivallasta, ja sille alisteisena uhrina olemisesta.

– Näissä tilanteissa vertaistuella ja Suomen lainsäädännöstä tiedottamisella on keskeinen merkitys tilanteen muuttamiseksi, Olli Salin sanoo.