”Mitä vain voi tapahtua Eduskuntatalossa”

29.8.2016 klo 16:48 Kotimaa Kristiina Kunnas

Eduskuntataloon palataan jättiremontin jälkeen ensi syksynä, istuntokauden alkaessa. Talo on kansallisaarre, mutta myös satojen ihmisten työpaikka. Sen työntekijöillekin voi tapahtua vaikka mitä. Päivi Räsänen ja Merja Eräpolku kertovat.

Merja Eräpolku, KD-eduskuntaryhmän pääsihteeri:

Kun ensimmäistä kertaa kipusin ne isot portaat ylös, se oli huikea fiilis. Vielä 26 vuoden jälkeenkin jylhien graniittiportaiden nousemisesta tulee juhlava olo. Kun olin eduskuntatalossa ensimmäistä kertaa ryhmäsihteeri Jori Ringmanin vieraana lounaalla, jännitin niin paljon, etten osannut edes voinappia avata. Muualla voit olivat paperikääreessä, mutta eduskunnan kuppilassa uudessa pikkurasiassa. Jouduin pyytämään avaamiseen apua.

Eduskunnan pääovi on hirvittävän raskas. Kerran olin KD Nuorten matkalla Ruotsissa. Palatessa laiva keinui ja voin koko yön pahoin. Kun tulin aamulla töihin, kiskoin ja kiskoin ovea, enkä meinannut saada sitä millään auki. Silloin tajusin kuinka kova myrskyn oli merelläkin täytynyt olla, kun en saanut oveakaan auki.

Peruskorjausta on todella tarvittu, jotta talo saadaan sopimaan nykyajan vaatimuksiin. Rakennus ei ole enää vastannut ajan tarpeita. Esimerkiksi kännykkäyhteyksiä ei saatu koskaan toimimaan kunnolla. Kun minulle soitettiin Soneran liittymään työhuoneeseeni, piti aina ensimmäiseksi sanoa, että jos tämä katkeaa, niin soitan takaisin lankapuhelimesta.

KD:n ryhmähuoneen lähellä on vain miesten vessoja. Kun keitettiin kahvia, kävivät monet meidän naispuolisista kahvinkeittäjistä hakemassa yleensä tyhjästä miesten vessasta vettä, koska lähellä ei ollut muuta vesipistettä. Niinä muutamina kertoina kun itse menin sinne, onnistuin aina osumaan sinne samaan aikaan asioillaan olevan miehen kanssa.

Kristillisdemokraattisen eduskuntaryhmän pääsihteeri ei ole onnistunut hakemaan miestenvessasta kahvivettä koskaan niin, että vessa olisi ollut tyhjillään. (Kuvitus: Susanna Sinivirta)

Kristillisdemokraattisen eduskuntaryhmän pääsihteeri ei ole onnistunut hakemaan miestenvessasta kahvivettä koskaan niin, että vessa olisi ollut tyhjillään. (Kuvitus: Susanna Sinivirta)

Eduskuntatalossa on harvinainen avoseinäinen Pater noster (Isä meidän) –hissi, joita ei nykyisten turvallisuussäännösten mukaan enää tehdä. Siihen astutaan hissin liikkuessa. Pelkään nousta sen kyytiin, käteni hikoavat ja sydän hakkaa. Tulee olo, että todellakin täytyy rukoilla!

Minulla on majesteettista taloa kohtaan loputon ihailu: tunnen olevani kuin Liisa ihmemassa, joka aina löytää jotain uutta. Siellä on arkkitehtonisia ja sisustuksellisia helmiä, ja valtava määrä kotimaasta ja ulkomailta tuotuja materiaaleja. Vaikka olisi ollut kuinka kauan siellä töissä, aina löytyy sellaisia paikkoja ja ovia, jotka eivät ole tuttuja – talo on loputon. Sen edessä tunnen tietynlaista nöyryyttä.

Päivi Räsänen, kansanedustaja:

Muistoista on runsauden pulaa, kun on ollut siellä reilut 21 vuotta. On otettava välähdyksiä.

Maaliskuussa 1995 pääsin eduskuntaan. Istuin aivan takapenkissä ensimmäisessä istunnossani. Paavo Lipponen oli juuri valittu puhemieheksi, ja hänestähän tuli sitten pääministeri. Istunnon päätyttyä Paavo harppoi istuntosalin käytävää, ja tuli toivottamaan tervetulleeksi. Hän kertoi käyneensä Riihimäen uimahallissa uimassa. Hänellä oli välittävä, myönteinen lähestymistapa. Suurimman puolueen puheenjohtaja ja vaalivoittaja kohteli hyvin ystävällisesti, ja se tuntui kivalta, kun uutena ja vähän orpona siellä istuin.

Lapset tulivat ensimmäistä kertaa vierailemaan. Äitini oli ommellut kaikille tytöille samanlaiset mekot ja pojallakin oli mirri kaulassa. He innostuivat juoksemaan arvokkaassa valtiosalissa, se oli heidän mielestään upeaa. Olin pyrkinyt varmistamaan, ettei tuolloin ollut istuntoa. Tytöt olivat yhden, kolmen ja viiden vanhat, poika oli seitsemän.

Viides lapsi syntyi ensimmäisellä kaudellani, marraskuussa 1996. Varovasti ja salaa kuljetin keväällä -97 häntä sivuovesta ja imetin työhuoneessa. Vihreitten kollega Janina Andersson imetti samaan aikaan avoimesti valtiosalissa. Siitä nousi kova kohu. Viidennen lapsen äitinä arvasin, että äitiys on tosi herkkä asia. En kaivannut sitä, että joku tulisi arvostelemaan sitä tapaa, jolla hoidan lapseni tai jolla sovitan työelämän ja perhe-elämän. Pyysin silloin jopa Kristityn Vastuu -lehteä olemaan julkaisematta, että meille on syntynyt vauva. Oli ollut riittävän ahdistavaa se, miten paljon oli arvosteltu sitä, että ”neljän pienen lapsen äiti pyrkii eduskuntaan”.

Eduskuntatalossa haasteellista on se, että se on neliskanttinen. Minulla on muutenkin huono suuntavaisto. Kun käytän hissiä, minun on vaikea hahmottaa missä olen. Olen monta kertaa eksynyt. Ensimmäisellä kaudellani vieraanani oli sydänpotilaiden ryhmä, johon kuului vanhuksia ja huonokuntoisia. Opastin ryhmää ja yritin viedä sen suorinta tietä ryhmähuoneeseen. Olin kuitenkin täsmälleen väärässä kulmassa ja jouduin kierrättämään heitä melkein koko talon, niin että huonokuntoisimmat aivan läähättivät. Se oli noloa. Olen antanut kuljetustehtävät muille oppaille ja avustajille.

 

Ylös