Työnantajaliitto STK loi ansiosidonnaisen kassajärjestelmän – ”Rahoitus kuitenkin kääntynyt päälaelleen”, kritisoi KD:n Maanselkä

6.3.2018 klo 11:27 Politiikka Kristiina Kunnas

– Ansiosidonnaisen kassajärjestelmän tukena ovat ne samat argumentit joiden perusteella järjestelmä luotiin vuonna 1960, Kristillisdemokraattien puoluesihteeri Asmo Maanselkä muistuttaa blogikirjoituksessaan Uudessa Suomessa.

KD:n puoluesihteeri Asmo Maanselkä toteaa, että työnantajien näkökulmasta kassajärjestelmä on yleistä vakuutusta halvempi ja toisaalta työntekijäliittojen valta perustuu siihen.

Maanselkä on profiloitunut sosiaaliturva-asiantuntijana. Häneltä julkaistiin tammikuussa Kannustava perusturva -kirja (Ajatushautomo Kompassi ry), jossa hän vertailee Suomen sosiaaliturvaa esimerkiksi Ruotsiin sekä Ison-Britannian Universal Credit -malliin.

– Työnantajat ja työntekijäliitot löysivät toisensa Urho Kekkosen aikoina. Täpärä ratkaisu eduskunnassa muutti historian kulkua. Päätös avasi oven ulkoparlamentaariselle vaikuttamiselle. Hallitusta painostetaan poliittisilla lakoilla oikeisiin päätöksiin, Maanselkä toteaa.

– Nyt poliittisia lakkoja ja niiden uhkaa on jälleen nähty aktiivimallin yhteydessä.

Työttömyyskassojen jäsenilleen maksamat avustukset olivat ennen 1960-lukua ainoa varsinainen työttömille suoritettavan rahallisen avun muoto.

Kassojen ulkopuolella olevat työttömät olivat 1960-luvulle asti köyhäinavun varassa.

– Kassojen ulkopuolella olevat työttömät olivat 1960-luvulle asti köyhäinavun varassa. Pääministeri Urho Kekkosen hallitus asetti huhtikuussa 1955 työttömyysvakuutuskomitean, jonka tavoitteena oli rakentaa työttömyysvakuutus joko yleisenä tai vapaaehtoisena kassan jäsenyytenä.

Maanselkä kertaa historiaa. Aluksi SAK heilui kahden välillä. Eduskunnan kokoonpano vaihtui vaaleissa 1958 sosialistienemmistöiseksi.

– STK eli siis työnantajat pelkäsivät, että yleisen työttömyysvakuutuksen maksumiehiksi olivat joutumassa teollisuus ja sen työntekijät. STK pyrki työnantajien kannalta edullisempaan ratkaisuun. Kysymys oli puhtaasti rahasta.

Hintalapuissa oli melkoiset erot: työttömyyskassojen tukemiseen työnantajilta menisi vain 370 miljoonaa markkaa, kun yleinen työttömyysvakuutus maksaisi 2,7 miljardia markkaa. STK esitti kesällä 1958 SAK:n sosialidemokraattisille johtajille, että perustettaisiin työttömyyskassoja tukeva keskuskassa. Työnantajat rahoittaisivat ja johtaisivat tätä keskuskassaa, jolloin työttömyyskassojen jakamat avustukset voisivat olennaisesti nousta.

SAK:ssa ajateltiin kassalinjan houkuttelevan ammattiosastoihin runsaasti uusia jäseniä. Lisäksi työntekijöiden maksurasitus olisi pienempi, kun työnantaja maksaisi osan työntekijän maksuista.

Kekkosen alullepanema komitea jatkoi työskentelyään ja esitti syyskuussa 1958 pakollista työttömyysvakuutusta, jonka pohjalta Sukselaisen vähemmistöhallitus teki lakiesityksen yleisestä työttömyysvakuutuksesta huhtikuun alussa 1959.

– Tämän esityksen kuitenkin estivät eduskunnan porvarit sekä taustalla ollut STK.

Työnantajien sosiaaliturvamaksulain muuttaminen vaati eduskunnassa kahden kolmasosan enemmistön, joten vähemmistössä olleet porvarit saivat joulukuussa 1959 uuden työttömyysvakuutuslain rahoituksen turvaavan lainmuutoksen raukeamaan.

– Sukselaisen hallitus ei takaiskuun kaatunut. Toista esitystä suunnittelivat parlamentin ja hallituksen ulkopuolella STK ja SAK.

Maanselkä toteaa, että sosialidemokraattisen opposition kansanedustaja, Metalliliiton puheenjohtaja Valdemar Liljeström ja kokoomuksen kansanedustaja, Metsäteollisuuden Työnantajaliiton toimitusjohtaja Päiviö Hetemäki tekivät SAK:n ja STK:n kassalinjan esityksen mukaiset lakialoitteet eduskunnassa. Ne käynnistivät asian käsittelyn eduskunnassa.

Koko Kokoomuksen eduskuntaryhmä puolsi kassojen tukemista, kun taas kommunistit vastustivat. SKDL:n Hertta Kuusinen myönsi keskuskassan edut ammattiyhdistysliikkeelle mutta piti vakuutuslinjan mukaista työttömyysturvaa koko väestölle parempana.

Kansandemokraattiset järjestöt ja kommunistijohtoiset ammattiosastot järjestivät mielenosoituksia ja vetosivat eduskuntaryhmiin myös työttömyysvakuutuslain läpimenon turvaamiseksi. Kommunistien edustaja Eino Roine paheksui, kuinka eduskunnan jo kertaalleen hyväksymä yleinen työttömyysvakuutus oli armottoman juonittelun vuoksi muuttumassa työttömyyskassalaiksi, joka takaisi vain harvoille työttömyysturvan ja oli epäsolidaarinen.

Kommunistiedustaja Irma Torvi kertoi koko työväenasiainvaliokunnan nauraneen, kun toimitusjohtaja Johan Nykopp ilmoitti STK:n kannattavan Liljeströmin aloitetta, ”jotta tähän maahan saadaan voimakas SAK”.

Eduskunta lopulta hyväksyi työttömyyskassalain useiden äänestysten jälkeen 24. toukokuuta 1960.

Yleisen työttömyysturvan syntymisen estivät täpärästi STK-työnantajaliiton ja Kokoomuksen luomus kassa-järjestelmä, joka markkinoitiin SAK:lle sekä demareille, kommunistien vastustaessa ja muiden heiluessa puolelta toiselle.

– Työnantajien maksurasitus keveni verrattuna eduskunnan aluksi ajamaan yleiseen työttömyysvakuutukseen. Päätös avasi ovet ulkoparlamentaariselle vaikuttamiselle ja vahvalle ammattiyhdistysliikkeelle.

Kassojen väkimäärä kasvoi nopeasti.

– Vuonna 1958 kassoihin kuului 215 470 jäsentä. Vuoden 1966 lopulle määrä oli noussut jo puoleen miljoonaan jäseneen ja uusia kassoja oli syntynyt kuin sieniä sateella. Teollisuus ja palkkatyö vahvistivat asemiaan yhteiskunnassa, Maanselkä kirjoittaa.

–  Ennen vuotta 1985 työttömyyskassojen jäsenet saivat tasasuuruista kassapäivärahaa ja kassoihin kuulumattomille maksettiin kokonaan verorahoitteista työttömyysavustusta.

Järjestelmä uudistettiin 1984 osana Pekkas-ratkaisun sosiaalipakettia ansiosidonnaiseksi työttömyysturvaksi ehtona edelleen kassajäsenyys.

Aluksi työnantajien toive ratkaisun edullisuudesta näytti toteutuvan.

Työnantajan työttömyysvakuutusmaksu oli vain 0,6 % palkkasummasta. Suomi ajautui kuitenkin lamaan, ja vuonna 1994 työttömyysaste nousi 18 prosenttiin.

– Suurtyöttömyyden seurauksena työnantajan työttömyysvakuutusmaksu nousi kymmenkertaiseksi 0,6 prosentista 6,3 prosenttiin. Keskuskassa velkaantui nopeasti, ja valtio takasi sen yli kolmen miljardin markan lainat.

1990-luvun lamassa myös työttömyyskassojen jäsenmaksut nousivat. Rahoituksen turvaamiseksi palkansaajien työttömyysvakuutusmaksu otettiin käyttöön vuonna 1993. Aluksi se oli 0,2 % palkasta, seuraavana vuonna jo 1,87 %.

Maanselkä laskee, että neljännesvuosisadassa on tapahtunut suuri muutos.

– Vuonna 2016 työttömyyskassojen maksamat etuudet olivat yhteensä noin 2 805 miljoonaa euroa. Näistä menoista valtio rahoitti 38,9 %, työttömyysvakuutusmaksut 55,5 % ja työttömyyskassat jäsenmaksuillaan 5,6 %.

Se, minkä piti olla yksinomaan työnantajien edullisesti rahoittama järjestelmä, on vaihtunut järjestelmään, jossa veronmaksajat ja palkansaajat hoitavat pääosan rahoituksesta.

– Palkansaajan työttömyysvakuutusmaksu on 1,9 % palkasta ja työnantajan 0,65 % palkasta. Jos palkkasumma on korkeintaan kaksi miljoonaa euroa, sen ylittävältä osalta työttömyysvakuutusmaksu on 2,6 % palkasta.

– Koko rahoitus on kääntynyt päälaelleen alkuperäisestä suunnitelmasta, Maanselkä arvostelee.

– Se, minkä piti olla yksinomaan työnantajien edullisesti rahoittama järjestelmä, on vaihtunut järjestelmään, jossa veronmaksajat ja palkansaajat hoitavat pääosan rahoituksesta.

– Tuskin tämä olisi mennyt läpi 1960-luvun eduskunnassa, Maanselkä epäilee.

Ammattiliittojen näkökulmasta on luonnollista vastustaa järjestelmän muuttamista. Siihen liittojen valta sekä ulkoparlamentaarinen neuvotteluasema on perustunut jo 1960-luvulta lähtien. Se on kassan jäsenyyden ja samalla ammattiliittoon kuulumisen perusta. Ammattiliitot eivät ole olleet kovin kiinnostuneita muun sosiaaliturvan kehittämisestä, koska se voisi viedä perusteen kassan jäsenyydeltä.

– Ansiosidonnaisen on oltava merkittävästi parempi kuin peruspäivärahan, Maanselkä vaatii.

– Nykyään noin 85 % palkansaajista kuuluu ansiosidonnaisen työttömyysturvan piiriin. Työttömyyskassojen ulkopuolelle jäävät palkansaajat ovat tyypillisesti matalatuloisia, epätyypillisissä työsuhteissa toimivia ja vähän kouluttautuneita nuoria miehiä, joista työssäoloehdon täyttäisi peräti 80 prosenttia.

Maanselän mukaan ainoa mahdollisuus muuttaa järjestelmää onkin ylläpitää jatkuvasti keskustelua niiden asemasta, jotka maksavat järjestelmän vakuutusmaksujen ja verojen muodossa, mutta silti jäävät turvaverkkojen väliin.

– Kokemus rakenteellisesta epäoikeudenmukaisuudesta voi viedä legimiteetin nykyjärjestelmältä, Maanselkä huomauttaa.

 

Ylös