Suurin ympäristöongelma on demokratia?

14.8.2019 klo 15:52 Kolumnit Tapio Luoma-aho

Cambridgen yliopiston politiikan professori David Runciman nosti 20. heinäkuuta Demokratia on planeetan suurin vihollinen -otsikoidussa kolumnissaan Foreign Policy -lehdessä esiin demokraattisen järjestelmämme vajavaisuuden ilmastonmuutosten kaltaisten pitkäjänteistä ja laajaa yhteistyötä vaativien ongelmien ratkaisemisessa. (Lue lisää Democracy Is the Planet’s Biggest Enemy täältä)

”Ilmastokriisi on esimerkki ongelmasta, joka vaatii jatkuvaa ylisukupolvista ajattelua. Kuitenkin vaaleihin perustuva poliittinen järjestelmä on taipuvainen reagoimaan vain välittömästi käsillä olevien epäkohtien ratkaisemiseen.”

Artikkelissa kiinnitettiin huomiota sukupolvien väliseen kuiluun, jota esimerkiksi Greta Thunberg on nostanut esiin: nyt vallassa oleva sukupolvi ei joudu elämään ilmastonmuutoksen seurausten kanssa. Ilmastonmuutos onkin suurin yksittäinen poliittinen kysymys, joka Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa jakaa äänestäjiä iän mukaan.

Nyt vallassa oleva sukupolvi ei joudu elämään ilmastonmuutoksen seurausten kanssa.

Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä vaikeampi on sopeutua muutoksiin. Äänestäjäkunnassa ikääntyneillä on valtava etumatka ja heidän osuutensa äänestäjistä vain kasvaa länsimaissa. Asia ei tietenkään ole kovin mustavalkoinen. Tietty sukupolvien välinen taistelu on ollut osa inhimillistä elämää ja kokemusmaailmaa aina. Ja demokratiaahan on kritisoitu sitten Platonin päivien.

Nuorten huuto: vähemmän vapautta!?

#nytonpakko

Rajat ylittävien ongelmien, kuten liikakalastuksen, kemikalisaation, merten muoviongelman, biodiversiteettikadon, ilmastonmuutoksen tai valuuttakriisien ratkaisemiseksi tarvitaan valtioiden ja valtioryhmien välistä yhteistyötä. Toisaalta niiden syntymistä ehkäistään paikallisuudella ja siksi niinsanottu kansallismielinen argumentti luonnonsuojelun ja kulttuurien paikallisuudesta sekä rajojen jaesimerkiksi hiilitullien puolesta on osittain pätevä.

Kansojen sisäinen heimoutuminen ja kuplautuminen esimerkiksi ilmastokysymyksessä jatkuu ja puoluepolitikointi syö ajatukset ”yhteisen hyvän” etsimisestä. Jos demokratia on päätöksentekojärjestelmänä toimimaton ”viheliäisten ongelmien” ratkaisemiseen ja markkinatalous on osa ongelmaa, mikä sitten on vaihtoehto? Runciman pohtii artikkelissa äänestysiän laskemista ja toteaa sen toimimattomaksi.

Tarvitsemme enemmän kohtaamista ja keskustelua ilman ”puolueleimoja”. Runciman päättää artikkelinsa pohdintaan demokratian kehittämismahdollisuuksista, mutta toteaa muutoksen todennäköisemmin nousevan kansalaisaktivismin ja jopa kansalaistottelemattomuuden kautta. Tämä kuulostaa etäisesti tutulta…

Vaihtoehto demokratioille ovat tietenkin hierarkiat. Suurten yhteiskunnallisten muutosten toteuttamisessa autoritaarinen hallinto on tiukassa paikassa tehokkaampi. Onko ratkaisu ympäristöongelmiin siis vähemmän vapautta? Siirtymä demokratiasta autoritaariseen hallintoon on ajatuksena käytännössä mahdoton.

Kriiseissä, kuten sotatilanteessa, kaikki yhteiskunnat muuttuvat väistämättä hierarkkisemmiksi. Jotkut ympäristön tilasta huolissaan olevat tuntuvat kannattavan hyvinkin radikaalia ihmistoiminnan rajoittamista (lue lisää tästä), koska ihminen – siis me – vaan on niin paha, ahne ja laiska.Yksilötasolle ulottuvia valvontamekanismeja, kuten henkilökohtaista hiilitiliä kehitetään Suomessakin (lue lisää tästä).

Mitä me siis haluamme? Lisää valvontaa?

Ilmastonmuutokseen liittyvä johtajuusongelma on ilmeinen. Suunnitelmatalouden kriitikot voivat aina nostaa Venezuelan esiin esimerkkinä ”onnistuneesta” ”ekososialistisesta” reformista: maan väestö on saatu vähenemään (maastapaon myötä), kuluttaminen on romahtanut, maan valtavien öljyvarojen hyödyntäminen miltei lakannut ja kansalaisten kuluttamista valvotaan muun muassa siten, että kansalaisten pitää allekirjoittaa isänmaallisuuskortti vastineeksi ruokakupongeista. Kontrolli pelaa, vaikka mikään muu enää ei.

Keskustelu ääripäiden kautta ei kuitenkaan kanna meitä pitkälle. Suurin osa maailman maita pyrkii yhdistämään markkinoita, hierarkioita ja demokratiaa ja muita instituutioita jollain toimivammalla kombinaatiolla.

Kaikesta tästä huolimatta seuraava globaali ravistelu voi olla silti lähellä ja se voi käynnistyä monesta suunnasta. Globaalin tilanteen kriisiytyminen on mahdollisuus, johon varautuminen on valtiovallan tärkeimpiä tehtäviä.

Globaali ”peruuttamattomasti keskinäisriippuvainen” talousjärjestelmämme on hyvin haavoittumisherkkä. Seuraava systeemitasoinen, eli seurauksiltaan jopa maailmansotaan verrattava kriisi voi käynnistyä monesta suunnasta: se voi eskaloitua nopeasti ekologisesta tai humanitaarisesta katastrofista (pakolaiskriisi) jostain päin maailmaa, mutta yhtä hyvin kriisi voi käynnistyä sotilaallisena (esimerkiks Intian ja Pakistanin välinen sota tai Lähi-Itä), teknistaloudellisena tahi globaalin valuuttajärjestelmän kriisinä. Iso globaali kriisi myös muuttaa pelikentän globaalien ongelmien ratkaisun kannalta. Samoin teknologinen kehitys muuttaa suuntaa.

Sanotaan, että hyvän kriisin ei pidä koskaan antaa mennä hukkaan, kun rakennetaan inhimillisiä utopioita (tai dystopioita).

Kristillisdemokraattisia näkökulmia

Mikä sitten olisi ”kristillisdemokraattinen” tapa suhtautua ympäristökriisiin liittyviin kysymyksiin vallasta?

Juutalaiskristillisen sekä ja antiikin Kreikan ja Rooman ynnä muiden muinaisten sivilisaatioiden sivistysperinnön myötä meillä on sekä demokratia ja oikeusvaltio, samoin kuin ajatus historiasta, joka on kulkemassa johonkin, eikä vain kiertämässä kehää. Tietyssä mielessä voisi sanoa, että ”kristillisdemokratia” on se peli, jonka sisällä koko keskustelu tapahtuu. Ilmastosyyllisyyden ja lentohäpeän kokemisessakin on jotain hyvin hyvin luterilaista – jos verrataan esimerkiksi voimapolitiikkaan. Totalitarismin pelko kuitenkin edelleen yhdistää ihmisiä Euroopassa yli puoluerajojen.

Laajoja kansalaisvapauksia tarjoava yhteiskunta ja demokraattiset instituutiot edellyttävät toimiakseen sisäisesti riittävän vapaita ja sivistyneitä kansalaisia. Vapauteen liittyy vastuu teoistamme. Vapauden ja vastuullisuuden vastakohta on kaaos ja toisaalta totalitarismi, jotka ilmiöinä ruokkivat toisiaan. Niin iso osa maailmanhistoriasta on tätä heiluriliikettä.

Toisaalta järkevien instituutioiden merkitys on suuri ja meillä täytyy olla valmiutta ja rohkeutta kehittää demokratiaamme tämän ajan tarpeita vastaavaksi. Väistämättömiä yhteiskunnallisia murroksia ei kannata pelätä, vaan se mitä voi tehdä, on pyrkiä elämään niin, että itse kestää ne. Kriisit ovat osa elämää, yhteiskunta on kesken ja inhimillinen ajattelu aina vajavaista. Seuraava sukupolvi saa sitten taas särkeä meidän utopiamme.

Kirjoittaja on Kompassi -ajatushautomon toiminnanjohtaja ja eduskunta-avustaja