Klaus Härön henkilökohtaisin elokuva syntyi 25 vuoden kypsyttelyn jälkeen – ”Ensin arastelin, sitten ajattelin, että olisiko vihdoin aika”
17.3.2020 klo 12:31
Kulttuuri
Kristiina Kunnas
– Vaikka minusta löytyy sitä suomenruotsalaista optimistia niin löytyy myös suomalaista pessimisti ei pety -asennetta. En yleensä usko, että elokuva toteutuu, ennen kuin se kamera surraa siinä korvan juurella. Olen niin tottunut siihen, että valmistelee ja valmistelee ja sitten se ei toteudukaan tai siirtyy vuodella, Klaus Härö kertoo. Hänen seitsemäs elokuvansa Elämää kuoleman jälkeen tuli teattereihin 6. maaliskuuta.
Klaus Härön seitsemäs elokuva sai ensi-iltansa maaliskuun alussa. Arvostelut ovat olleet kiittäviä, mutta ohjaaja oli alkuun epävarma.
– Ensi alkuun arastelin, sillä tämä aihe ja elokuva ovat niin henkilökohtaiset, Klaus Härö sanoo KD-Lehden haastattelussa. Pääkaupunkiseudun medialle on juuri näytetty hänen uutuutensa Elämää kuoleman jälkeen, ja Härö antaa haastattelun Tennispalatsissa.
Härö menetti äitinsä ollessaan nuori opiskelija. Isä halusi surra hiljaisuudessa. Isot asiat jäivät tuolloin puhumatta, kun taas pikkuriikkiset ja jonninjoutavat asiat saivat valtaisat mittasuhteet. Nuori Klaus kirjoitti ajatuksia muistiin ja muistiinpanot hautautuivat vuosiksi työpöydän – tai oikeastaan yöpöydän – laatikkoon.
Nyt tapahtumasta on jo neljännesvuosisata. Oli aika saattaa tarina elokuvaksi, ja näin syntyi ohjaajan seitsemäs pitkä elokuvaa. Elämää kuoleman jälkeen sai ensi-iltansa perjantaina 6. maaliskuuta. (Elokuvateatterit sulkeutuivat 17. maaliskuuta koronaviruksen vuoksi, ja ovat kiinni ainakin 13. huhtikuuta saakka. Mutta kun teatterit jälleen avautuvat, pääsee elokuvaa katsomaan.)
– Yleensä minulle tärkeimmät elokuvat ovat hyvinkin ihmisläheisiä ja henkilökohtaisia. Pitää vain luottaa siihen, että jos tämä koskettaa minua niin koskettaa tämä muitakin.
– Olen jokaisen elokuvan pyrkinyt tekemään uskollisena omalle ajatukselleni.
Härö kertoo, miten oli suorastaan liekeissä elokuvansa Postia pappi Jaakobille (2009) lähtökohdasta ja suunnitelmista.
– Siinä oli niin kaunis, kiteytynyt teksti. Kaksi ihmistä puutarhassa lukee kirjeitä toisilleen, se asetelma oli niin hieno – sitten tajusin, että siinä on vanhoja ihmisiä ja uskonnollinen aihe.
– Eihän tätä katso kukaan! Voi olla, että tämä on viimeinen elokuva, jonka ikinä teen, ohjaaja myöntää ajatelleensa tyrmistyneenä havainnostaan.
Hän on kuitenkin uskaltanut heittäytyä kerta toisensa jälkeen.
– Olen jokaiseen projektiin lähtenyt ajatellen, että ihan sama, ihan sama! Jos tämän saan tehdä, niin teen.
– Niin tähänkin lähdettiin, että kyllä tämä jotakuta muutakin kiinnostaa.
Postia pappi Jaakobille saavutti aikanaan useita kansainvälisiä palkintoja, ja vuoden 2010 Jussi-gaalassa se sai Jussi-palkinnon parhaasta elokuvasta, parhaasta ohjauksesta, parhaasta miespääosasta ja parhaasta musiikista. Lisäksi elokuva oli ehdolla viiteen muuhun Jussi-palkintoon. Elokuvan näki Suomessa teatterilevityksessä 100 000 katsojaa, ja se oli vuoden kotimaisista elokuvista viidenneksi katsotuin.
Elämää kuoleman jälkeen on hiukkasen nukkavieru, eivätkä sen suomenruotsalaiset ole syntyneet kultahammasrannikolla kultalusikka suussa. Siinä esimerkiksi ajetaan suorastaan liikuttavan vaatimattomalla Toyota Liteacella – sellainen oli myös Härön omassa perheessä. Näyttelijä Peik Stenbergin oli paha saada pitkät koipensa mahtumaan pikkuisen pakettiauton ohjaamoon.
– Suomalaisen elokuvan helmasynti on usein se, että ollaan liian fiinejä. Ihmisillä on liian hienot vaatteet ja asunnot. Ei tarvitse olla likaista tai rasvaista, mutta jotta elokuva maistuisi joltain, ja siihen tulisi käsinkosketeltava fiilis, että siitä ja sen henkilöistä saa kiinni, se ei voi olla pelkkää pintaa. Saippuasarjoissa välillä pahvikulissit heiluvat. Hyvässä elokuvassa pitää olla kerrostumia, Härö innostuu selostamaan.
– Silloin kun menet yllättäen ihmisen kotiin, se harvoin on vimosen päälle, hän muistuttaa.
Härö naurahtaa, että useimmiten on niin, että ’mä luulin, että meillä kotona on sotkuista, mutta ei se aina ole niin hienosti muillakaan – hienot sohvatyynyt voivat olla lattialla’.
Ruotsinkielisen elokuvan tehnyt Härö iloitsee suomenruotsalaisena tunnistettavuudesta, jota katsojat ovat kokeneet.
– Oli juhlaa, kun ollaan käyty näyttämässä eri puolilla Suomea, niin suomenkielinen yleisö jossain Oulussa ja Vaasassa sanoo, ai mitä, ajaako suomenruotsalaisetkin vanhoilla autoilla eikä kaikki ole niin hienoa!
– Kyllä, just näin! Härö vahvistaa.
Hänen mukaansa paras kommentti tuli Oulussa.
– Tämä on niin suomalaista!
– Hei kiitos! Puhumattomuus yhdistää kyllä suomalaisia ja suomenruotsalaisia.
Härö ei ole aiemmin käsikirjoittanut alusta alkaen omia elokuviaan.
– Nyt koin, että jos omakohtainen tarina saatetaan elokuvan muotoon, minun on kirjoitettava se. Olihan asiaa haudottu jo 25 vuotta.
– Olen jopa pohtinut, olisiko se latistunut, jos käsikirjoituksen valmistuttua olisi jouduttu odottelemaan. Pitää olla raikkautta ja rosoisuuttakin.
Henkilökohtaisen ja tunnistettavan elokuvan riskinä on se, että jotkut läheiset ihmiset torjuvat tai yllättyvät. Eiväthän ne tapahtumat näin menneet! Ei siellä näin sanottu tai tunnettu!
Onko mahdollista, että joku sukulainen loukkaantuisi elokuvan tapahtumista?
– Tätä riskiä ei ole, Härö torjuu.
– He, jotka inspiroivat näitä henkilöitä – sillä tämä on kuitenkin dramatisointi – ovat jo poissa.
– Mutta olen ajatellut, että olisinko tehnyt tämän näin, jos he olisivat edelleen olemassa.
– Olisin kyllä. Ajattelen, että tämä on kuitenkin niin, että olemme ottaneet jonkun henkilön luonteenpiirteen ja kärjistäneet sen. Esimerkiksi omassa isässäni oli juroja puolia, mutta ei hän ollut näin juro. Ja olisi hieno sanoa, että olin aina näin sovitteleva kuin tämä Stefan (roolissa Martin Paul), mutta olin paljon riitaisampi ja jääräpäisempi kuin hän.
– Varmasti olen antanut näille henkilöille sellaisia motiiveja, joita heillä ei tosielämässä ollut. Isäni ei esimerkiksi varmaan koskaan mennyt anopilleen nyysimään näitä hautajaisvieraiden luetteloita.
Häröllä on taito – ja halu – tehdä henkilöistään rakastettavia kaikkine heikkouksineen
– Kaikessa mahdottomuudessaan näin on.
– Jo 23-vuotiaana ajattelin, että miksei me osata pitää yhtä. Nyt jos koska, nyt jos milloinkaan, meidän pitäisi pitää yhtä. Olen surrut sitä, että miksi on niin eripuraista, miksi me aina vaan kiistellään jonninjoutavista. Samaan aikaan: nää on ne ihmiset, joista itse tulen, näiden kanssa olen kasvanut, minussakin on nämä piirteet.
Härö sanoo, että elokuva on tehty rakkaudella.
– Vaikka tässä on kovia hetkiä, on myös sovinnollista ja ihmistä ymmärtävää otetta ja asennetta.
– Ajattelen henkilökohtaisesti, että tämä on eräänlainen rakkaudentunnustus isälle, joka ei ollut täydellinen, mutta joka oli kuitenkin mun isäni ja mä rakastin häntä.
”Näyttelijöiden kasvot ja musiikki tärkeintä”
Klaus Härö pohti tekisikö elokuvansa suomen vai ruotsiksi, koska on suomenruotsalainen.
– Sitten kun löysin nämä näyttelijät, päädyin äidinkieleeni.
Hän pohti, voisiko muusikko-näyttelijä Peik Stenberg olla Nisse.
– Aloin mielessäni kuvitella häntä tähän rooliin, ja Lennua – siis Lena Labartia – siskoksi. Heidän löytämisensä oli osa sytykkeistä, jotka toivat rohkeuden lähteä työhön.
Martin Paul löytyi koekuvausten kautta Stefanin rooliin. Hän oli uusi, tuore löytö. Hänessä Häröön teki vaikutuksen konstailemattomuus ja aitous.
– Monessa nuoressa näyttelijässä on tapana, että tekevät liikoja. Elokuvassa on hyväksi, että uskaltaa olla vaan. Se tuo lähelle katsojaa.
Nauroimme monta kertaa, että ei oo totta, sanooko nää näin. Kyllä, nää sanoo just näin!
Leffan tekeminen oli ohjaajan mukaan järjettömän hauskaa.
– Toivon, että tästä löytyy huvittavaa, vaikka tilanne onkin melko synkkä.
– Nauroimme monta kertaa, että ei oo totta, sanooko nää näin. Kyllä, nää sanoo just näin! Härö muistelee.
Musiikki elokuvassa on vähäeleinen, eikä sitä ole paljon.
– Mutta siinä on oikea sävy, oikea klangi.
– Matti Bye on ruotsalainen säveltäjä, joka teki musiikin myös Tuntemattomaan mestariin. Olin häntä ihaillut kaukaa.
Härölle musiikki on olennaisen tärkeä osa elokuvaa.
– Minulle elokuvan musiikki on keskeinen asia. Näyttelijän kasvot ja musiikki ovat ne, jotka nostan tärkeimmäksi elokuvassa.
Klaus Härö
• 1971 syntynyt ohjaaja, asuu perheineen Porvoossa
• voittanut urallaan yli 60 elokuva-alan palkintoa
• kokoillan elokuvat:
Näkymätön Elina (Elina – som om jag inte fanns) (2003)
Äideistä parhain (2005)
Uusi ihminen (Den nya människan) (2007)
Postia pappi Jaakobille (2009)
Miekkailija (2015)
Tuntematon mestari (2019)
Elämää kuoleman jälkeen (Livet efter döden) (2020)
Äiti on kuollut eikä hautajaisista ole tulla mitään. Isä ja poika yrittävät mahtua saman katon alle – ja samaan autoon. Elämää kuoleman jälkeen -elokuvan poikana Martin Paul ja isänä Peik Stenberg. – Autokin on samanlainen ’pääsiäismuna’ joka meillä aikanaan oli, ohjaaja Klaus Härö kertoo. (Kuva Juha Reunanen / Citizen Jane Productions)