Hallitus on keskuudessaan päässyt sopuun sote-uudistuksesta. KD näkee uudistuksen tarpeellisuuden, mutta valitettavasti tässäkin mallissa on useita kohtia, joita eduskuntakäsittelyssä on välttämätöntä parantaa.

Pääosin maakuntapohjalle rakennetut hyvinvointialueet ovat liian pieniä vastaamaan sosiaali- ja terveyspalveluiden täysipainoisesta järjestämistä ja tuottamista, ja ne myös synnyttävät rahoitustarpeessa suurta satunnaisvaihtelua.

Kuten politiikassa niin usein, alueiden lukumäärästä väännettäessä ei enää kyse olekaan potilaan tai asiakkaan parhaasta, vaan alueellisesta vallanjaosta. Mitä enemmän itsehallintoalueita, sitä varmemmin valta keskittyy muutamalle suurimmalle puolueelle. Monesta pienestä kunnasta ei pääse edustajaa tulevaisuuden sote-valtuustoihin. Miten sitten vaikutat siihen, että oman kylän vanhusten asumispalvelut tai terveysasemat säilyvät?

Siksi tätäkin sote-mallia arvioitaessa tärkein kysymys on, parantaako tämä väestön hyvinvointia vai toteuttaako vain poliittisia päämääriä.

Julkisen puolen pitää jatkossakin olla päävastuussa palveluiden järjestämisessä. Suomalainen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä on kuitenkin rakentunut vahvasti sille, että yksityinen puoli ja kolmas sektori täydentävät, sillä julkinen puoli ei pysty yksinään vastaamaan palvelujen tarpeeseen. Hallitus on nyt ideologisista syistä vaikeuttamassa tätä yhteistyötä.

Sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusten kasvun hillitseminen edellyttäisi laajempaa vapautta palvelujen tuottamisessa, vahvaa palvelutuotannon tehokkuuden ja tuottavuuden paranemista, integraation toteutumista koko maassa sekä tehokasta hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä.

Sosiaali- ja terveydenhuolto olisi nähtävä investointina väestön hyvinvointiin ja toimintakykyyn. Investointina, joka parhaimmillaan tuottaa taloudellista hyötyä koko kansantaloudelle. Siksi tätäkin sote-mallia arvioitaessa tärkein kysymys on, parantaako tämä väestön hyvinvointia vai toteuttaako vain poliittisia päämääriä.