Millaisilla ehdoilla vammaisten ihmisten kansalaisuus rakentuu ja rakennetaan 2020-luvun Suomessa? Näin kysyvät kirjan Vammaiset ihmiset kansalaisina toimittajat ja kirjoittajat tervetulleessa uutuusteoksessaan.
Professori emeritus Juhani Laurinkari arvioi uutuusteoksen.

Vammaisten henkilöiden asema on Suomessa edelleen haavoittuva ja monessa mielessä eriarvoinen suhteessa muuhun väestöön.

Vammaistutkimus ei edelleenkään ole meillä tutkimuksen valtavirtaa, joten aiheen asiantunteva ja monipuolinen käsittely on enemmän kuin paikallaan, kun vielä Yhdistyneiden kansakuntien vammaisten oikeuksien yleissopimus luo velvoitteita kansalaisuutta, oikeuksia ja osallisuutta koskevalle tiedontuotannolle, kuten kirjan esittelytekstissä todetaan.

Teoksen kirjoittajina on toimittajien lisäksi joukko muita kokeneita yhteiskuntatutkijoita ja vammaisuuden asiantuntijoita, joten teos on myös hyvä katsaus vammaistutkimuksemme nykytilaan.

Kirjan toimituskunta ja kirjoittajat ilmoittavat pyrkivänsä monipuoliseen ja ajantasaiseen kuvaukseen vammaisten ihmisten kansalaisuuden muotoutumisesta muuttuvissa toimintaympäristöissä. Ajankohtaisuutta terästetään katsauksella Covid-19-pandemiaan ja sen merkitykseen vammaisille henkilöille.

Aihetta tarkastellaan useista näkökulmista, kuten oikeudellisena, työvoimapoliittisena sekä taloudellisena ja palveluiden kysymyksenä. Artikkelit perustuvat pääosin empiiriseen aineistoon ja monipuoliseen metodiikkaan.

Aihetta tarkastellaan useista näkökulmista, kuten oikeudellisena, työvoimapoliittisena sekä taloudellisena ja palveluiden kysymyksenä. Artikkelit perustuvat pääosin empiiriseen aineistoon ja monipuoliseen metodiikkaan. Kirja toimii siten erinomaisena oppikirjana sosiaalitutkimukseen. Laadullisten menetelmien ylivaltaa on havaittavissa.

Kolme päälukua

Kirja jakautuu kolmeen päälukuun: Ensimmäisessä osassa tarkastellaan vammaisten ihmisten oikeuksia ja kansalaisuuden rakenteellisia reunaehtoja. Pauli Rautiainen kirjoittaa vammaisen ihmisen sosiaalisesta kansalaisuudesta oikeudellisesta näkökulmasta perusteellisesti ja tarkasti ja osoittaa suoraan ja epäsuoraan juridiikan keskeisen merkityksen myös nykyisessä vammaispolitiikassa.

Antti Teittinen ja Hannu T Vesala tarkastelevat vammaisten henkilöiden suhdetta sosiaali- ja terveyspalveluihin. Tarkastelu on tilastollinen luoden hyvää yleiskuvaa aiheeseen.

Osion kolmannessa artikkelissa kuntoutuksen tutkijana tunnettu Jari Lindh kirjoittaa vammaisista henkilöistä työmarkkinakansalaisina ja tuo esiin työkyvyn keskeisen merkityksen tarjontapainotteisessa työllisyyspolitiikassamme sekä ne monet hienovaraiset mekanismit, joilla vammaisten henkilöiden eittämätön potentiaali sivuutetaan työmarkkinoilla.

Lindhin artikkelissa, kuten ei muissakaan, käsitellä vammaisuuden tuottamaa sosiaalista haittaa eri vammaisryhmien tilanteena.  Ilmeisesti on haluttu välttää liiallista kategorisointia leimaavana ja ahtaana, ja siksi kuvataan vammaisuutta yleisesti. Työmarkkinakentässä kategorisointia on vaikea välttää.

Koska palkkatyö on edelleen keskeinen väylä hyvinvointiin ja aktiiviseen kansalaisuuteen osuu Lindhin tarkastelu tasa-arvopolitiikan ydinongelmiin. Hän tuo myös esiin sen, miten tärkeää vammaisten henkilöiden työmarkkina-aseman parantamiseksi on ottaa huomioon reaalisesti henkilökohtainen työtehtävien ja työnhakijan valmiuksien yhteensopivuus rekrytointitilanteissa. Useinhan vammaisia henkilöitä syrjitään pelkästään tiettyyn väestökategoriaan kuulumisen perusteella.

Teoksen toisessa osassa käsitellään vammaisuutta ruumiillisuuden ja osallisuuden määrittäjinä Merja Tarvaisen ja Vilma Hännisen narratiivisessa ja Marjukka Rasan vammaisia henkilöitä vanhempina tarkastelevassa artikkelissa. Jälkimmäisessä empiirinen haastatteluaineiston analyysi toteutetaan aineistolähtöisellä grounded theory -strategialla.

Uusia uria avaavaa vammaistutkimusta

Osion artikkelien seuraaminen saattaa olla maallikkolukijoille osin työlästä haastavien metodien vuoksi, mutta molemmissa teksteissä pureudutaan vammaisen ihmisen ydinkokemuksiin oivaltavasti, hienoviritteisesti ja perustutkimuksen otteella. Sekä metodinen lähestymistapa että käsiteltävät teemat ovat näissäkin teksteissä uusia uria avaavia vammaistutkimuksessa.

Teoksen kolmas osa on kaikkein laajin. Siinä kuvataan vammaisia henkilöitä hyvinvointivaltion palvelujen asiakkaina. Mari Kivistö ja Liisa Hokkanen kuvaavat asiakaskansalaisuutta aikuissosiaalityössä, Marjatta Martin ja Marjo Romakkaniemi jaettua toimijuutta vammaispalvelujen sosiaalityössä, Antti Teittinen ja Päivikki Rapo kehitysvammalaitoksen hajauttamista sekä lopuksi Mari Kivistö ja Sanna Hautala vammaisten ihmisten kansalaisuutta käytännössä.

Kirjoittajat käyttävät näissäkin teksteissä monipuolisesti tutkimusmenetelmiä, ankkuroiden tarkastelunsa empiiriseen dataan. Retoriikan ja argumentaation tutkimuksen lisäksi on käytetty kehysanalyysiä ja temaattista sisällönanalyysiä. Kivistön ja Hokkasen kehysanalyysi tarjoaakin poikkeuksellisen kiinnostavan vision siitä, miten monin tavoin yhteiskunnan makro- ja mikrorakenteet kietoutuvat toisiinsa palvelutoiminnassa.

Kuten edellä käynee ilmi, kyseessä on moniulotteinen ja uusia uria avaava kirjoituskokoelma vammaisuudesta inhimillisenä positiona, vammaisista henkilöistä yhteiskunnan jäseninä ja asiakkaina sekä järjestelmien niiden toimijoina. Huolimatta tasa-arvopolitiikan saavutuksista ja vammaiskäsitysten muutoksesta, vammaisten henkilöiden asemassa on edelleen parantamisen varaa, mikä käy kirjasta ilmi sekä suoraan että epäsuorasti.

Huolimatta tasa-arvopolitiikan saavutuksista ja vammaiskäsitysten muutoksesta, vammaisten henkilöiden asemassa on edelleen parantamisen varaa, mikä käy kirjasta ilmi sekä suoraan että epäsuorasti.

Syrjivät käytännöt ovat usein piileviä ja helposti itsestäänselvyyksinä näyttäytyviä; tilastoista ilmenevää diskriminaatiota, näennäisuudistuksia tai uudistuksia, jotka eivät tunnista vammaisten henkilöiden erityislaatua, tai liberalisointeja, jotka naamioituvat aktiivisen kansalaisuuden ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Huomattava osa vammaisuuteen liittyvää eriarvoisuutta näyttäisikin syntyvän ei-toivottuna seurauksena yhteiskuntapolitiikan hyvistä aikomuksista.

Kirjassa tämä syrjinnän ja syrjäytymisen teema on koko ajan läsnä. Se tulee selvästi esiin esimerkiksi Antti Teittisen ja Päivikki Rapon, Jari Lindhin sekä Mari Kivistön ja Liisa Hokkasen artikkelissa. Työkyvyn edistäminen, laitosasumisen purkaminen ja hallinnon kehykset näyttäytyvätkin teoksessa myös syrjäyttämisen ja sivuuttamisen hiljaisina rakenteina, eivät vain vammaisten aseman kohentajina kuten niiden toteuttajat ovat ajatelleet. Tuskin useinkaan on kyse tietoisesta syrjäyttämisestä. Kirjoittajat eivät aivan tarkasti toisaalta ota tähän kantaa.

Kansainvälinen näkökulma puuttuu

Vaikka arvioni kirjasta on hyvin myönteinen, jonkinlaisena puutteena näen sen, ettei kansainvälistä näkökulmaa edes Euroopan tasolta juurikaan tuoda teoksessa esiin. Hieman jopa yllätti kansalaisuus -termin valinta päänäkökulmaksi ja sen näin vahva kytkentä kansalliseen kontekstiin.

Sosiaalipoliitikkona jäin myös kaipaamaan linkitystä tulonsiirtopolitiikkaan. Meillä Suomessa on perinteisesti järjestelmänäkökulma tämäntapaisissa tarkasteluissa kytketty palvelujärjestelmiin, mutta ei tulonsiirtojärjestelmiin. Niillä on kuitenkin aivan keskeinen rooli vammaisten henkilöiden aseman ja hyvinvoinnin muotoutumisessa. Tässä yhteydessä ­­­­­­­­­- myös edelliseen tekstikappaleeseen kytkeytyen – olisi ollut kiinnostavaa lukea näkemyksiä vammaispolitiikasta osana sosiaaliturvan reformeja. Tämä teema on mitä suurimmassa määrin kytketty meillä työmarkkinoiden marginaalissa eläviin henkilöihin, joita vammaisissa henkilöissä on runsaasti. Näillä uudistuksilla tullaan jatkossa suuresti määrittelemään vammaisten henkilöiden positiota ja arkea.

Kirja sopii monenlaiseen käyttöön

Vammaiset ihmiset kansalaisina on mielenkiintoinen, asiantunteva ja uusia näkökulmia avaava kokonaisuus, joka soveltuu monenlaiseen käyttöön; oppikirjaksi, lukukirjaksi aihepiiristä kiinnostuneille sekä päättäjille että muille kansalaisille. Teos on esittelytekstin mukaan tarkoitettu palvelemaan laajaa lukijakuntaa ja sopii kaikille vammaisuudesta yhteiskunnassa kiinnostuneille lukijoille, mihin on helppo vammaispolitiikan piirissä vuosikymmeniä toimineena helppo yhtyä.

Teittinen, Antti; Kivistö, Mari; Tarvainen, Merja; Hautala, Sanna: Vammaiset ihmiset kansalaisina. Vastapaino. Tampere 2021. 323 s.

 

Kirjoittaja Juhani Laurinkari on sosiaalipolitiikan professori emeritus.
• tämän vuoden loppuun Kristillisdemokraattien Pohjois-Savon piirin puheenjohtaja
• ajatushautomo Kompassin perustajajäsen ja hallituksen varapuheenjohtaja
• KD-ehdokkaana Pohjois-Savon aluevaaleissa