Ulkona paistaa kirkas keväinen aurinko. On sunnuntai ja omassa elämässä kaikki hyvin. En halua antaa hyvän olon tunteelle valtaa, koska se tuntuu minusta niin väärältä. Olen jälleen viikonlopun aikana tunneiksi sulkeutunut somen syvyyksiin niin ukrainalaisille kuin venäläisillekin tileille: antanut niiden valistaa itseäni siitä, millaista elämä on vain 1 000 kilometrin päässä, millaisia asenteita ja ajatuksia on lähinaapurissamme.

Tuoreimmat uutiset kertovat, että Ukrainan armeija on ottanut hallinnan Valko-Venäjän ja Ukrainan välisellä rajalla Kiovan pohjoispuolella ja myös viereinen Chernihivin alue on vapaa hyökkääjistä.

Kuitenkin viime päivät ovat mielestäni olleet Ukrainan sodan hirveimmät, sillä Kiovan ympäristöstä vetäytyneen Venäjän armeijan barbaariset jäljet paljastuvat. Ne kertovat lisää järjettömästä terrorista ISIS-tyyliin, kidutetuista ja teurastetuista aseettomista siviileistä. Esimerkiksi Buchan kylässä oli nettiarvioiden mukaan käytännössä kaikki kylään jääneet armeijaikäiset miehet tapettu – siviilit siis.

Hyökkääjän valtaamilla alueilla ihmisiä on siepattu, naisia ja pieniä tyttöjäkin raiskattu, asuntoja ryöstetty sotasaaliiksi kotimaan tuliaisiksi ja paikkoja sotkettu suorastaan eläimellisesti. Kuvia näistä teoista on sosiaalinen media pullollaan. Ne ovat pahempia, kun pystyisi mielessään kuvittelemaan. Ja kaikkein pahinta on, että ne ovat täyttä totta.

Teoista päätellen hyökänneellä armeijalla ei ole mitään käsitystä ihmisarvosta, ei ainakaan sen kunnioitusta.

Monet tuhannet taistelukentille jätetyt kaatuneet venäläissotilaat – niin isoimman vastuun kantavat sotilasjohtajat kuin sotaan huijatut palkkasotilaat ja sinne vääryydellä viedyt nuoret varusmiehetkin – mätänevät nyt lämpenevässä keväässä. Heidän ruumiitaan pitää ukrainalaisten kerätä, samalla kuin omia uhrejaan. Teoista päätellen näyttää, ettei hyökänneellä armeijalla ole mitään käsitystä ihmisarvosta, ei ainakaan sen kunnioitusta.

Kyse ei ole yhden miehen, Putinin, sodasta, vaan kokonaisen ison kansan sallimasta, jopa hyväksymästä, kansanmurhasta veljeskansaa kohtaan. Toki monet Venäjän kansalaiset eivät tue sotaa suinkaan oikein käsityksin, vaan vuosikymmenten aivopesun tuloksena ”oikeutettuna erikoisoperaationa läntistä moraalittomuutta, natseja ja jopa antikristusta vastaan”. Tämä tuki paljastuu paitsi monenlaisista eri mielipidetutkimuksista (jotka osin ovat epäluotettavia), mutta myös niistä lukuisista tavoista, joilla ihmiset ilmaisevat Z-aatetta tukevansa.

Tiedän: meidän suomalaisten on jokseenkin mahdoton käsittää ja uskoa sitä, että myös tavallisen venäläisen kansan asenteet ja kokemukset ovat isolta osin niin vääristyneitä, ja jopa ison vihan täyttämiä. Mutta valitettavasti on pakko uskoa.

En missään nimessä usuta ketään venäläisfobiaan tai -vihaan, mutta mielestäni on viisautta ymmärtää rujo totuus venäläisen kulttuuriin isolta osin rappeutuneesta tilanteesta.

Samalla on hyvä muistaa, että naapurimaassamme on paljon tavallisia hyväsydämisiä ihmisiä, paljon eri keinoin hiljaisiksi vaiennettuja ja myös rohkeita ihmisoikeustaistelijoita, joista monet ovat joutuneet pakenemaan kotimaastaan tai viruvat vankilassa.

Heistä yksi tunnetuin on lähes murhatuksi tullut oppositiopoliitikko ja ihmisoikeusaktivisti Aleksei Navalnyi, joka kärsii helmikuussa jälleen uudella yhdeksän vuoden poliittisella tuomiolla pidennettyä rangaistustaan (todellisuudessa Putinin vastustamisesta) korkeimman turvallisuustason vankilassa. Hänen ja muiden rohkeiden ihmisten tukijoukot ovat kuin kynttilänliekki valtavan pimeyden keskellä.

Holokaustin mielettömyys ja opetukset vaativat olemaan rohkea tässä ajassa. Nyt ei ole varaa vaieta.

Olemme onnekkaita, sillä me Suomessa saamme levittää sanomaa sodasta ja sanoa, mitä mieltä siitä olemme. Kuitenkin joudumme ymmärtämään, että joskus voi olla toisin. Siksi olen monen muun tavoin joutunut miettimään, mitä tässä ajassa uskaltaa jakaa ja mitä kommentoida, mitä uskaltaa kirjoitella etenkin venäjänkielisessä somessa. Vaarannanko ehkä itseäni tai läheisiäni?

Olen päätynyt yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen osin sen kautta, että jo kouluikäisenä ryhdyin pohtimaan, miten 2. maailmansota ja holokausti oli mahdollinen, miten Hitler sai aivopestyä saksalaiset natseiksi, miten hän ja Stalin toteuttivat hirmutekonsa. Vastauksia pohdin edelleen, mutta uskon, että suurimpia syitä olivat paitsi väärät käsitykset ja tietämättömyys niin myös pelkuruus ja välinpitämättömyys: ei uskottu, millaiseen pahuuteen ihminen kykenee.

Suuren pahuuden edessä julminta olisi olla hiljaa ja yrittää unohtaa.

Holokaustin mielettömyys ja opetukset vaativat olemaan rohkea tässä ajassa: nyt ei ole varaa vaieta eikä antaa pelolle valtaa. Koen, että suuren pahuuden edessä julminta olisi olla hiljaa ja yrittää unohtaa, viettää omaa mukavaa elämäänsä vielä turvallisessa elinympäristössä.

Totuus ahdistaa ja kuristaa kurkkua, kun pahan valta kasvaa ympärillä. Meillä on naapurimaa, jossa ihmisarvoa kunnioitus ei ole korkealla, eikä vain sen johtajalla. Ja sillä maalla on barbaarinen armeija, joka sotii tavalla, joka rikkoo kaikki kansainvälisen oikeuden normit ja sopimukset. Se vain on elämän realiteetti juuri nyt.

Usein koemme itsemme täysin voimattomiksi ja aseettomiksi pahaa vastaan. Vihaa, katkeruutta ja silkkaa pahuutta on myös omassa sisimmässämme. Kuitenkin sota kertoo paitsi ihmisen kyvystä pahaan niin myös hyvään. Ihmiset monissa maissa ovat lähteneet eri tavoin osoittamaan tukeaan ja apuaan Ukrainan kansalle.

Ja silloinkin kun emme voi mitään konkreettista tehdä, voimme rukoilla Rauhan ruhtinasta, joka ei ole voimaton suurimmankaan pahuuden keskellä. Mahdollisuuksia siihen rajattomasti yksin ja yhdessä.

 

Kirjoittaja Merja Eräpolku on KD:n tiedottaja ja lohjalainen kaupunginvaltuutettu.