Kuopion seurakuntayhtymän kirkkovaltuutettu ja Puijon seurakunnan seurakuntaneuvoston varapuheenjohtaja Juhani Laurinkari pohtii artikkelissaan evankelisluterilaisen kirkon kehitystrentejä ja näkee maallikoissa ja vapaaehtoisissa paljon voimavaroja. Luottamushenkilövaalit ovat syksyllä.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon luottamushenkilövaalit ovat ensi syksynä taas edessä. Siihen liittynyt keskustelu on luonteeltaan paljastavaa. Esimerkiksi Kotimaa-lehdessä on julkaistu osuvia arviointeja siitä, mihin Suomen kirkossa on nyt edetty.

Keskusteluissa on uskottavasti esitelty lähivuosien kehitystrendejä kirkon jäsenmäärän nopeasta pienenemisestä, kirkollisten toimitusten suosion vähittäisestä hiipumisesta ja jo osittain alkaneesta talouskriisistä.

Kirkon elämää seuranneille tässä ei ole uutta, mutta monelle se lienee pysähdyttävä realiteetti. Kristillisdemokraatit ovat varsin vaisusti osallistuneet tähän keskusteluun. Nyt olisi aika muutokseen. Ehdokkaitten rekrytointi on alkanut.

Kirkon päätöksentekoa ja vallankäyttöä arvioivasta empiirisestä väitöstutkimuksestani on aikaa yli 45 vuotta.  Edelleenkin kirkko on vallankäytön kannalta enemmän ammattiteologien ja vähemmän luottamushenkilöiden kirkko. Samat aikanaan havaitsemani piirteet kirkon pappiskeskeisyydestä pitävät edelleen paikkansa. Joidenkin mielestä tämä on hyvä ja turvallisuutta luova asia, toisten mielestä muuttumattomuuden ja kielteisen vanhoillisuuden lukko.

Tutkimukset vahvistivat kehityksen suunnaksi edelleenkin maallikoiden heikentyvän roolin kirkon voimavarana.

Tutkimukset vahvistivat kehityksen suunnaksi edelleenkin maallikoiden heikentyvän roolin kirkon voimavarana. Noin 10 prosenttia kirkon sinänsä vähenevästä jäsenkunnasta osallistuu seurakuntien toimintaan. Sinänsä tämä ei kuitenkaan kerro koko totuutta uskonnon asemasta nyky-yhteiskunnassa. Uskontososiologit katsovat päinvastoin uskontojen merkityksen viime vuosina maailmanlaajuisesti korostuneen. Suomalaisesta todellisuudesta arvioiden tämä ei tule useinkaan mieleen.

Kirkolla on julkisoikeudellisena organisaationakin päätöksentekoa palveleva perustehtävä. Seurakunnan hallinto, talous ja päätöksenteko palvelevat samaa perustehtävää kuin koko kirkko ja yksittäinen seurakunta. Keskeinen tehtävä on julistaa ja palvella.  Halu kantaa vastuuta yhteiskunnasta ja sen tukea tarvitsevista on Suomen kirkossa kieltämättä lisääntynyt. Näemme tämän erityisesti suhtautumisessa Ukrainaan.

Kirkko on kuitenkin enentyvästi jakaantunut, vaikka hiippakuntien kapitulit yrittävätkin rakentaa yhteyttä ja ymmärtäväisyyttä toisin ajattelevia kohtaan. Erilleen kulkeutuminen tapahtuu tilanteessa, jossa kirkko on yrittänyt muuttaa toimintatapojaan jatkuvalla sisäisellä koulutuksella ja työvoimaresurssiensa uudelleen ohjaamisella sekä lukumääräisesti vähentyvien maallikoiden aktivoitumisella.

Mutta miksi tämä ei tunnu erityisemmin nousevan kristillisdemokraattien ajankohtaiskeskusteluun? Toki poikkeuksiakin on. KD:n rooli luterilaisen kirkon kannanotoissa ja toimissa on jatkuvasti hiipuva – paljon aktiivisemmin tunnutaan toimivan niin sanotuissa vapaissa suunnissa.

Kannanottoja esitetään kyllä, mutta yleensä sinänsä keskeisissä kysymyksissä (vrt. Räsäs-keskustelussa) – muuta sanottavaa ei sitten tunnukaan löytyvän. Keskustelu on tällöinkin usein näkemyksiltään rajautunutta. KD voisi tässä suhteessa miettiä suhdettaan evankelisluterilaiseen  kirkkoon ja hakea keskinäistä yhteyttä myös muihin uskonnollisiiin vaikuttajiin.

Kaipaamme uusia ideoita ja älyllistä rohkeutta sekä eettistä suoraselkäisyyttä.

Kirkon mahdollisuudet ja sisäinen voima olisivat siinä, että maallikot, monien eri alojen asiantuntijoina, saisivat voimavarojen vähentyessä vihdoinkin selkeän roolin. – Juhani Laurinkari

Kirkon mahdollisuudet ja sisäinen voima olisivat siinä, että maallikot, monien eri alojen asiantuntijoina, saisivat voimavarojen vähentyessä vihdoinkin selkeän roolin. Kirkossa on tehtäviä, joiden hoitamiseen ei olisi pakko palkata työvoimaa, vaan monesti selvittäisiin vapaaehtoisvoimin. Työn käsite ja työnjako olisikin syytä arvioida uudelleen, myös pappien ja kirkkomuusikoidenkin. Olisiko aika tässä tilanteessa pohtia kirkon toiminnan rajoja uudelleen? Yhtenä rikkaimmista kirkoista evankelisluterilaisella kirkolla on 20 000 työntekijänsä puitteissa vielä voimavaransa ja osaamisvarantonsa – sekä paitsiossa vielä paljolti lepäävät maallikot.

Uudistusmahdollisuuksia on paljon. Vasta viimevuosina on joissakin seurakunnissa havaittu, ettei seurakunnan kirkkoherran tarvitse välttämättä toimia nykyäänkään seurakuntaneuvoston puheenjohtajana, vaan muutamissa seurakunnissa tehtävään on valittu maallikko – arvatenkin asiansa taitava hallinnon ja talouden asiantuntija. Sehän ei teologisen asiantuntemuksen merkitystä vähennä. Samaten hallinnon rakenteita voi yksinkertaistaa. Viimeaikaiset kokemukset esimerkiksi piispanvaaleista osoittavat, että kaikkinaisen oireilun keskellä vaalissa pitäisi antaa äänioikeus kaikille hiippakunnan äänioikeutetuille jäsenille, niin maallikoille kuin papeillekin.

Samaten kirkon ylimmän päättävän elimen kirkolliskokouksen valintatapa olisi paikallaan ajanmukaistaa vihdoinkin uskottavuuden lisäämiseksi. Kirkon demokratiaa lisäisi siirtyminen kaikilla hallinnon tasoilla välittömiin vaaleihin – pyrkimys on kuitenkin edelleenkin välillisin vaaleihin. Uudistukset demokratian lisäämiseksi lisäisivät oletettavasti halukkuutta toimia kirkon päätöksentekijöinä.

Puijon seurakunnassa Kuopiossa päätimme äskettäin siirtyä suoriin vaaleihin. On mielenkiintoista muutaman viikon jälkeen katsoa vaalien tulosta – josko vaalitavan muuutoksella olisi vaikutusta vaalien tulokseen ja esimerkiksi äänestäneitten lukumäärään sekä sukupuoli- ja ikärakenteeseen.

Kirjoittaja, sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Juhani Laurinkari on Kuopion seurakuntayhtymän kirkkovaltuutettu ja Puijon seurakunnan seurakuntaneuvoston varapuheenjohtaja sekä valtakunnallisen Kirkkopalvelut ry:n valtuuston jäsen

Laurinkarin uusin kirja osuustoiminnan arvoista valmistuu heinäkuun aikana.

Laurinkari on Kristillisdemokraattien Pohjois-Savon piirin varapuheenjohtaja.