Eturivin taloustieteilijä Sixten Korkman pohtii kirjassaan ”Talous ja humanismi” olennaista kysymystä: miten arvot ja uskomukset vaikuttavat talouteen.
Korkmanin mukaan ”ongelmien taustalla tai peräti ytimessä ovat osin vääristyneet arvot ja uskomukset, ja maailma kaipaa uutta tai tarkempaa moraalista kompassia”.

Näin ajattelevat kristillisdemokraatitkin. Hyväksymme Sixten Korkmanin määrittelemän liberaalin demokratian, ja sellaisen sosiaalisen liberalismin, ”joka vaatii yksilön suojaamista ainakin joiltain osin markkinavoimien seurauksilta talouspolitiikan keinoin ja toivoo valtion turvaavan jokaiselle kansalaiselle säällisen elämän materiaaliset edellytykset hyvinvointivaltion keinoin”.

KD yhtyy Korkmanin kannattamiin eurooppalaisiin arvoihin: ”ihmisoikeudet ja vapaus, tasa-arvoa painottava sosiaalinen oikeudenmukaisuus sekä kohtuullisuus ja ympäristön kestävyys”. On helppo yhtyä siihenkin, että rehellisyys ja luottamus ovat hyväksi yhteiskunnan toimivuudelle, ja globaaleihin ongelmiin on etsittävä globaalit ratkaisut.

On hienoa, että hän suhtautuu myönteisesti kristinuskon peräänkuuluttamaan lähimmäisenrakkauteen.

Korkmanin ajatukset taiteen ja sivistyksen merkityksestä ovat riemullista luettavaa. On hienoa, että hän suhtautuu myönteisesti kristinuskon peräänkuuluttamaan lähimmäisenrakkauteen ja valmiuteen anteeksiantamiseen sekä suvaitsevaan kristillisyyteen. Käsitän suvaitsevaisuuden siten, että vaikka olisi eri mieltä, on pyrittävä ymmärtämään toisia ja keskusteltava ystävällisesti ja kohteliaasti järkisyihin vedoten.

Korkmanin mukaan ”humanismilla tarkoitetaan humanistisia tieteitä sekä aatteellista näkemystä, joka korostaa ihmisen arvokkuutta ja ihmisoikeuksia sekä sivistystä”. Näin määritelty humanismi on kannatettavaa.

On helppo yhtyä Korkmanin kritiikkiin, joka kohdistuu uusliberalismiin ja kapitalismin ongelmiin.

On helppo yhtyä Korkmanin kritiikkiin, joka kohdistuu uusliberalismiin ja kapitalismin ongelmiin: talouden epävakaus, liialliset tulo- ja varallisuuserot, kansainvälisten suuryritysten valta, verotuksen porsaanreiät ja globaalit veroparatiisit, sekä kielteiset ympäristö- ja muut ulkoisvaikutukset. Itsekkyyden ja ahneuden eetos on murentamassa sitä moraalin perustaa, joka on viime kädessä kapitalismin hyväksyttävyydelle tärkeää. Voiton maksimoinnin tai kustannusten minimoinnin pelkistetyt tavoitteet antavat liian vähän painoa tärkeille, mutta vaikeasti kvantifioitaville tavoitteille. Korkmanin mukaan kapitalismin kulttuurinen ihmiskuva ja jatkuva suorittaminen sekä liiallinen kilpailu nuorilla johtaa mielenterveysongelmiin.

Arvojensa perusteella Korkman voisi hyvin olla kristillisdemokraatti.

Arvojensa perusteella Korkman voisi hyvin olla kristillisdemokraatti. Siihen ei apostolisen uskontunnustuksen omaksumista vaadita.

Kristinuskon kannalta arvosteltavaa

Kritiikkini kohdistuu Korkmanin analyysiin kristinuskosta, ja sen suhteesta valistukseen ja humanismiin.

Korkmanin mukaan katolinen kirkko omaksui ajatuksen Jumalan edessä tasa-arvoisesti arvokkaasta ihmisestä, – olihan Jumala luonut ihmisen kuvakseen – ja juurrutti sen koko Eurooppaan. Ajan mittaan kirkko kuitenkin jähmettyi, korosti auktoriteeteille alistumista ja oikeutti sääty-yhteiskuntaa.

”Reformaatio antoi etenkin kalvinismin muodossa taloudelliselle toimeliaisuudelle ja voitontavoittelulle hyväksyntänsä”, kehuu Korkman, vaikka hänen analyysinsa kalvinismista on yksioikoinen.

Reformaatio hyväksyi etenkin kalvinismin muodossa taloudellisen voitontavoittelun ja protestanttisten kirkkojen papistolla oli suuri merkitys kulttuurin kantajana ja levittäjänä seuraavina vuosisatoina Saksassa, Hollannissa ja Pohjoismaissa.

Olen eri mieltä seuraavista Korkmanin väitteistä koskien kristinuskoa ja Raamattua, jota hän tulkitsee fundamentalistisen kirjaimellisesti.

Kristinuskosta luopuminen ei evoluutiopsykologien ja -biologien mukaan johda moraalin rapautumiseen, väittää Korkman. Arviomme eroavat. Kun Jeesuksen vaatimus moraalisesta täydellisyydestä puuttuu, heiluu arvokompassin neula. Loogisesti eheä maailmankuva edellyttää kestävää kallioperustaa.

Olen eri mieltä seuraavista Korkmanin väitteistä koskien kristinuskoa ja Raamattua, jota hän tulkitsee fundamentalistisen kirjaimellisesti:

• Keisari oli kristinuskon mukaan hallitsija Jumalan armosta.
• Toisin kuin Raamattu kertoo, maa on vain mitättömän pieni hiukkanen käsittämättömän laajassa maailmankaikkeudessa.
• Raamatun ja kirkon naisten asemaa koskevilla näkemyksillä selittyy vähemmän myönteinen suhtautuminen sukupuolten väliseen tasa-arvoon.
• Luonnon ja maailmankaikkeuden syntymisen selittäminen Jumalan tekona on älyllistä antautumista.
• Vanhan testamentin Jumala on ankara ja julma sekä omahyväinen ja kostonhaluinen.
  Raamatun mukaan Jumala loi maailman noin 4000 eaa.
• Raamatun… opetuksen mukaan voitontavoittelu sekä ilmentää ihmisen moraalista heikkoutta että murentaa hänen moraaliaan entisestään.

Kirkon rakentaman yliopistolaitoksen kasvatit, ”uuden ajan ajattelijat saattoivat olla kriittisiä kirkkoa kohtaan, mutta he olivat Locken, Smithin ja Kantin tavoin useimmiten uskovaisia”, myöntää Korkman. Ihmisarvo oli keskeinen renessanssin ja valistuksen ajattelijoille, ja se on niin liberalismin kuin humanismin eettinen lähtökohta. Olisikin erinomaista jos näin olisi, mutta epäilen. Esimerkiksi suhtautuminen aborttiin ja eutanasiaan kielii toista.

Valistus halusi, että myös uskonto perustuisi rationaaliseen harkintaan, järjen ja luonnon todistuksiin. Tätä on mielestäni pidettävä kristinuskon sisältä nousevan ajattelun kehittymisenä. Siinä suhteessa kristinuskon hävittämiseen pyrkivän ateistisen ajattelun nousu oli mielestäni ylilyönti.

”Valistuksen aikana myös humanismi maallistui ja humanismi ymmärretään nykyään yleensä uskonnon kieltävänä näkemyksenä”, toteaa Korkman. Ihmisarvosta tuli osa universaalia ja ihmisen omantunnon tunnistamaa moraalista järjestystä luonnonoikeuden hengessä.

Ihmisarvoista muodostui jossain määrin ”maallinen uskonto”.

Ihmisarvoista muodostui jossain määrin ”maallinen uskonto”. Korkmanille YK:n ihmisoikeusjulistuksen ”moraalinen ja poliittinen sanoma on tänään merkittävin oikean ja väärän mitta lähes kaikkialla maailmassa”.

En voi Korkmanin tavoin hylätä von Wrightin näkemystä, että ”kristinuskoon nojaavan moraalin perustan murtuminen ilman uuden ja korvaavan arvoperustan löytymistä on tämän päivän kulttuuri-ilmastoa luonnehtivan eksyneisyyden ja epävarmuuden aiheuttaja”.

Korkmanin mukaan yhteiskuntapolitiikassa tarvittavaa moraalista kompassia voi hakea humanismin pohjalta. ”Amerikan humanistiyhdistyksen käyttämän määritelmän mukaan humanismi on järkiperäinen filosofia, jota tiede informoi, jota taide inspiroi ja jota myötätunto motivoi. Humanismi korostaa jokaisen ihmisen arvokkuutta.” Hieno määritelmä, mutta ateismin pohjalta on vaikea perustella ihmisarvoa.

Mielestäni on eroteltava kristillinen ja ateistinen humanismi.

Mielestäni on eroteltava kristillinen ja ateistinen humanismi. Ateistiset humanistiyhdistykset ovat väärin omineet humanismi-käsitteen. Kristinuskolta perittyä ihmisarvokäsitettä voi jossain määrin imitoida ja sille on hyviä, mutta ei riittäviä perusteluja avoimessa, järjellisessä ja ennakkoluulottomassa pohdinnassa.

Ateismin historia on kamala, esimerkkeinä Neuvostoliitossa ja Kiinassa toisinajattelijoiden vainot. Teesini on, että aina kun arvot irrotetaan niiden terveestä perustasta, Jeesuksen opetusten kokonaisuudesta ja hänen persoonastaan – olivat asialla ateistit tai kristityt –syntyy arvomaailman sekaannuksia, jotka johtavat vääryyksiin. Väitän, ettei kukaan pysty rakentamaan loogisesti ja moraalisesti ehjää arvomaailmaa ilman kalliopohjaa, jonka Jeesus tarjoaa.

Korkmanin kirjoitus Helsingin Sanomissa

Korkmanin ansio on avata rehellisesti kristinuskon kulttuuriperimän merkitystä. Hän avasi Helsingin Sanomissa kirjoituksellaan ”Jeesuksen opetukset tuntuvat yhä” (HS 6.9.) mahdollisuuden antoisalle debatille. Sekin oli Helsingin Sanomille liikaa. Toimittaja Ville Similän kipakan vastauksen (HS 10.9.) jälkeen keskustelu lopetettiin.

Lääke ei ole hylätä kristinuskoa, vaan perehtyä siihen ja sisäistää se entistä paremmin.

Similä ei käsitellyt Jeesuksen eli kristinuskon opetuksia vaan sitä, miten Jeesuksen opetuksia ei ole noudatettu. Lääke ei ole hylätä kristinuskoa, vaan perehtyä siihen ja sisäistää se entistä paremmin.

Similä vetosi Korkmanin lehtikirjoituksesta juuri siihen virkkeeseen, joka ei pidä paikkaansa. Korkman nimittäin väitti kirjoituksessaan, että kristinuskon  mukaan  ”jokainen ihminen – pakanoita lukuun ottamatta – on tasa-arvoisesti arvokas Jumalan silmissä” ja nykymaailmassa  ”humanismi on ulottanut tämän vaatimuksen koskemaan myös pakanoita.” Suosittelen edellä mainitsemaani lääkettä tämän väärinkäsityksen korjaamiseksi.

Jeesuksen inspiroimat kulttuurivaikuttajat muokkasivat suomalaisen arvomaailman perustan. Kun Mikael Agricola synnytti suomen kirjakieltä, Anders Chydenius elinkeino-, sanan- ja uskonnonvapautta, Uno Cygnaeus kansakoululaitosta tai Aurora Karamzin sosiaali- ja diakoniatyötä, he toimivat kaikkien ihmisoikeuksien hyväksi.

Korkman avaa ansiokkaasti mahdollisuuden antoisalle debatille siitä, miten kristillisen ja tieteellisen ajattelun pohjalta voi päätyä samanlaisiin johtopäätöksiin ja millaisen ankkurin kristillinen humanismi voisi tarjota johdonmukaiselle kokonaisnäkemykselle. Debatin soisi jatkuvan.

Kirjoittaja Esa Erävalo on Ajatushautomo Kompassin puheenjohtaja