Olen elänyt poliittisten uhkakuvien aikoja 1950- ja 60-luvuilla noottikriiseineen. 1970-luku loi todellista ja liioiteltuakin kuvaa kansojen ystävyydestä.

1990-luvun vaihteen romahdus Neuvostoliitossa sai aikaan uskon liberaalin demokratian voittoon. Suuri muutoksen sanoittaja oli Francis Fukuyama.

Me suomalaiset olimme kamppailleet historiamme ja itsetuntomme kanssa. Uusi aikakausi näytti kertovan uudenlaisen ajan voitosta.

Ei kestänyt kauan, kun palattiin normaaliin, Samuel Huntingtonin ja Arnold Toynbeen sanoittamiin aikoihin ja teorioihin. Maailma oli erilaisten sivilisaatioiden kohtaamisten ja ristiriitojen alusta. Erilaisuuksien kohtaaminen oli vaaran paikka.

Balkanilla nähtiin islamilaisen ajattelun ja ortodoksisen mutta kommunismin muokkaaman kulttuuripiirin ristiriitaista kohtaamista lähtökohtaisesti kristillisellä eurooppalaisella mantereella. Ristiriitoja oli monin paikoin muuallakin. Teorioihin kuului rajanveto idän ja lännen välillä: se kulki tuolloisten analyysien mukaan kulttuurisesti Ukrainan halki.

Tämä saa ihmisen ahdistumaan. Ovatko sittenkin synti ja lankeemuksemme seuraukset saaneet järkyttävästi meidät toisiamme vastaan. Mikä on poliitikon vaikutusvalta ja mitkä ovat hänen mahdollisuutensa? Ovatko pyrkimyksemme niin heikkoja, ettei rauhan rantaa myrskyävälle merelle näy.

Ovatko pyrkimyksemme niin heikkoja, ettei rauhan rantaa myrskyävälle merelle näy.

Syvimmiltään on kyse arvoista ja käyttäytymistavoista. Lähi-idässäkään eivät valtioiden määrät tuo rauhaa, vaan arvojen muutos. Kristillinen sanoma toivosta ja anteeksiantamuksesta kuuluu myös sinne missä politiikasta puhutaan. Itse asiassa se on sielläkin aivan välttämätöntä.

[email protected]

kirjoittaja on Ajatushautomo Kompassin perustajajäsen, Vantaan kaupunginvaltuutettu, Vantaan ja Keravan hyvinvointialueen valtuutettu ja pitkäaikainen entinen kansanedustaja