Oulun malli palliatiivisessa ja saattohoidossa on syntynyt vuosina 2010–2012 toteutetun Kytke-hankkeen myötä. Oli tärkeää rakentaa silta syöpähoitojen ja saattohoidon väliin. – Omakin kysymykseni oli se, mitä parantumattomille potilaille tapahtuu sen jälkeen, kun he lähtevät meiltä yliopistosairaalasta pois. He siirtyvät, kun emme voi enää antaa varsinaista syöpähoitoa, syöpätautien ja sädehoidon erikoislääkäri Eeva Rahko kertoo.

”Oulun malli palliatiivisessa hoidossa ja saattohoidossa alkoi muotoutua Kytke-hankkeen myötä. Onkologi eli syöpätautien ja sädehoidon erikoislääkäri Eeva Rahko osallistui vuosina 2010-2012 Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin PPSHP:n Kytke-hankkeeseen, jonka yhtenä osatavoitteena oli kehittää syöpäpotilaan saattohoitoa. Hankkeen aikana käynnistettiin syöpätautien yksikössä palliatiivisen hoidon poliklinikkavastaanotto, pilotoitiin syöpäsairaanhoitajatoimintaa kunnissa sekä esimerkiksi videovälitteistä konsultaatiotoimintaa.”

”Oulun kaupungin alueella pilotoitiin kotisaattohoitoa, joka on sittemmin vakiintunut osaksi kaupungin sairaalan omaa toimintaa. Syöpäkivun hoito-ohjeet koottiin ja päivitettiin hoitoketjuohjeisiin.”

”Kävi niin, että Kytkeen kuntavierailuilla saattohoitopotilaiden hoitoon osallistuvat ammattilaiset ilmoittivat tarvitsevansa parempaa konsultaatiotukea erikoissairaanhoidosta, ja OYS:n palliatiivisen hoidon yksikön suunnittelu ja kehittäminen oli luonteva jatke hanketyölle.

Palliatiivisen hoidon yksikössä OYS:ssa hoidetaan syöpää sairastavia aikuispotilaita, jotka tarvitsevat erityistason hoitoa ei-parannettavissa olevan syöpäsairauden johdosta.”

Edellä kuvattu oli alku Oulun yliopistosairaalan OYSin ja Oulun kaupungin terveyskeskussairaalan OKSin väliselle yhteistyölle palliatiivisessa hoidossa, josta tässä artikkelissa käytetään myös yksinkertaista nimitystä ”Oulun malli”.

Eeva Rahko kertoo, että hänellä oli syöpätautien erikoislääkärinä omakin motiivi asiaan.

– Minulle ei riittänyt pelkkä syöpätautien tieto. Halusin myös osata vastata potilaan ja omaisten kysymyksiin parantumattomasti sairaan elämän loppuvaiheen sujumisesta.

Rahko hankki palliatiivisen lääketieteen erityispätevyyden Suomessa ensimmäisten joukossa, kun kansallinen koulutusohjelma 2007 alkoi. Sitä ennen oli voinut saada erityispätevyyden ainoastaan pohjoismaisen koulutusohjelman kautta.

– Suomalainen koulutusohjelma on pohjoismaista suppeampi, mutta varsin hyvä, Rahko arvioi.

– Omakin kysymykseni oli se, mitä parantumattomille potilaille tapahtuu sen jälkeen, kun he lähtevät meiltä yliopistosairaalasta pois. He siirtyvät, kun emme voi enää antaa varsinaista syöpähoitoa.

– Minua häiritsi se, etten tiennyt riittävästi.

Reittiä parantumattomasti syöpäsairaan hoidon lopettamisesta elämän viimeisten aikojen oireenmukaiseen hoitoon sekä saattohoitoon ei ollut mitenkään rakennettu. Tämän Rahko sai huomata erikoistuessaan syöpätauteihin 2000-luvun alussa.

Pahimmillaan tilanne saattoi merkitä sitä, ettei lähestyvää kuolemaa tai saattohoitoa otettu potilaan kanssa lainkaan puheeksi siinä vaiheessa, kun hoitovastuu siirtyi yliopistosairaalasta terveyskeskukseen. Oli mahdollista, että potilaalle varattiin yliopistosairaalaan kontrollikäynti kolmen kuukauden päähän – vaikka erikoislääkäri tiesi potilaan tuskin olevan elossa enää tuolloin.

–  Tämä oli epäreilua potilasta kohtaan, mutta hankalaa myös lääkärille. Ei ollut työkaluja eikä opittuja toimintatapoja tuohon vaikeaan tilanteeseen, Rahko selostaa.

Siirryttäessä saattohoitovaiheeseen sekä potilas että omaiset voivat tuntea voimakasta hylkäämistä ja epävarmuutta.

– Tulee tunne, ettei ole enää kiinnostava eikä tärkeä. Lisäksi huoli käytännön asioista voi olla jopa suurempi kuin sairaudesta.

Sillan rakentaminen syöpähoitojen ja saattohoidon väliin oli todellakin välttämätöntä. – Eeva Rahko

Myös terveyskeskuslääkäri saattoi joutua ikävään tilanteeseen, kun lähestyvää kuolemaa ja saattohoitoa ei ollut aiemmin otettu puheeksi. Ei ollut oikeudenmukaista, että esimerkiksi omainen saattoi epäillä potilaan kuoleman aiheutuneen riittämättömästä hoidosta terveyskeskuksessa.

– Sillan rakentaminen syöpähoitojen ja saattohoidon väliin oli todellakin välttämätöntä, Rahko myöntää.

Oulun kaupungin terveyskeskussairaalan osasto A2 on erikoistunut palliatiiviseen hoitoon sekä saattohoitoon. Yliopistosairaalan Palliatiivisen hoidon yksikkö toimii saumattomassa yhteistyössä A2:n kanssa. (Lue artikkeli sivuilta täältä.)

Palliatiivisen hoidon kehittymisen myötä Oulun mallissa myös omaiset otetaan entistä paremmin huomioon.

– Jos omainen tulee huomioiduksi, hänkin pystyy paljon paremmin tukemaan  potilasta. Kun potilaan hoito onnistuu hyvin, on omaisenkin helpompaa toipua surusta. Aivan toinen tilanne on silloin, jos omainen kokee, että apua olisi tarvittu, mutta sitä ei saatu.

Rahko on tyytyväinen Oulun malliin, mutta myöntää muuallakin olevan käytössä samoja hyviä elementtejä.

Jos omainen tulee huomioiduksi, hänkin pystyy paljon paremmin tukemaan  potilasta. Kun potilaan hoito onnistuu hyvin, on omaisenkin helpompaa toipua surusta. Aivan toinen tilanne on silloin, jos omainen kokee, että apua olisi tarvittu, mutta sitä ei saatu. – Eeva Rahko

– Muuallakin on poliklinikkavastaanottoa ja hyvä yhteistyö yliopistosairaaloiden ja kunnan sairaaloiden välillä. Myös muualla on järjestetty jo kotisaattohoitoa.

Erikoisuutena Oulun mallissa on vaikean syöpäkivun hoito yhdessä anestesialääkäreiden kanssa.

– On etu, että meillä potilas voi saada joustavasti anestesiologista osaamista vaativia menetelmiä kuten epiduraalista kivunhoitoa, joka voi olla jossain tapauksessa edellytys potilaan kotihoidon onnistumiselle jatkossa.

Joskus tarvitaan myös sedaatiota eli potilaan nukuttamista lääkkeellisesti kevyeen uneen, jos elämän viime hetkillä esiintyy hengitysvaikeuksia, levottomuutta tai kipua, joita on vaikea muuten lievittää. Sedaatio voidaan ohjeistaa toteutettavaksi tarvittaessa myös terveyskeskuksessa tai asiaan perehtyneen kotisaattohoidon tiimin tekemänä myös potilaan kotona.

Oulun mallissa käytössä on etäkonsultaatiomahdollisuus, vaikka se voi ensi kuulemalta olla teknisen ja kylmän tuntuinen toiminto parantumattomasti sairaalle potilaalle.

Eeva Rahko puolustaa etäkonsultaatiota.

– Kun on kovin uupunut potilas, on matka hänelle raskas ja hoitotiimillekin työläs, kun ambulanssilla mennään ja tullaan.

– Tietenkin etäkonsultaatio – joka on oikeastaan kuin skype-puhelu, mutta tietoturvallinen yhteys – vaatii etukäteisvalmisteluja. Siinä kuitenkin liikkuu paljon tietoa, ja potilaan ja omaisen lisäksi siinä ovat mukana myös oman terveyskeskuksen lääkäri ja hoitaja.

Etäkonsultaation etu korostuu pitkien välimatkojen alueella, mutta lyhyemmilläkin matkoilla siitä olisi hyötyä.

– Jos esimerkiksi lisähappea tarvitseva potilas joudutaan siirtämään sairaalaan, on se lähes yhtä iso prosessi, oli matka sitten 20 tai 120 kilometriä, Rahko toteaa.

On hienoa, että omainen tai omaiset voivat olla mukana etäkonsultaatiossa. Myös terveyskeskuslääkäri voi hyötyä tilanteesta.

– Siellä saattaa olla nuori kollega, jolle saattohoitopotilaan tapaaminen on aika uusi kokemus. Monet lääketieteelliset kysymyksetkin voivat olla sellaisia, joista ei ole vielä paljon rutiinia. Tiedon saaminen tällaisessa etäkonsultaatiossa voi helpottaa häntäkin, Rahko selostaa.

LUE LISÄÄ OKSin osasto A2:n palliatiivisesta ja saattohoidosta täältä

Eeva Rahko

Lääketieteen tohtori, syöpätautien ja sädehoidon erikoislääkäri, palliatiivisen lääketieteen erityispätevyys, toimii OYSissä palliatiivisen hoidon yksikössä syöpätautien vuodeosastolla 44B.