– Kristillisen perinteen siirtämisen ketju katkennut. Karikatyyrinen joulukirkkokristillisyyskin alkaa olla jäänyt taakse jäänyttä aikaa, sanoo tutkija Hanna Salomäki.

Kristillinen identiteetti on muuttumassa Suomessa vähemmistön identiteetiksi.

Kyselyn mukaan 60 prosenttia suomalaisista pitää itseään kristittynä. Uskontoa noudattavien osuus pienenee, mutta monia kiinnostavat pyhät ja yliluonnolliset asiat.

Muutokset suomalaisten uskonnollisuudessa ovat olleet viime vuosina nopeita. Etenkin erot sukupolvien välillä ovat suuria. Suomalaisten uskonnollisuus monimuotoistuu, ja tilalle tulee usein uskonnottomuus ja uskonnollinen tyhjyys. Uudenlainen henkisyys, kuten niin sanottu enkeliusko, puhuttelee etenkin naisia. Myös perinteiden siirtyminen sukupolvelta katkeaa, ja esimerkiksi nuoren sukupolven välinpitämättömyys joulun viettoa kohtaan kasvaa.

Kirkon tutkimuskeskuksen johtajan Hanna Salomäen mukaan uutta on se, että nuoret naiset ovat kaikkein kriittisimpiä uskoa ja kirkkoa kohtaan. Heidän ikäluokassaan usko Jumalaan on romahtanut.

– Todella iso muutos on tapahtunut. Miesten kohdalla muutos ei ole näin raju. Jotain todella erikoista on meneillään nuorten naisten ryhmässä.

Salomäki luennoi tammikuussa Teologisilla opintopäivillä Kauniaisten Raamattuopistolla.

Yli puolet alle 35-vuotiaista naisista katsoo, ettei usko tai ei ole koskaan uskonut Jumalaan. Ikääntyneistä 65-75 -vuotiaista naisista näin ajattelee vain viidennes. Miesten kohdalla erot nuorten ja ikääntyneiden välillä ovat paljon tasaisemmat.

Jotain todella erikoista on meneillään nuorten naisten ryhmässä.

Salomäen mukaan yksilöllistyminen ja maallistuminen näkyvät totuttujen tapojen murentuessa. Ihmisten uskonnollisuus irtautuu instituutioista ja yksilökohtaiset ratkaisut korostuvat.

Myös kirkon jäsenyyden perusteet ovat muuttumassa. Uskonnon halutaan olevan henkilökohtaisesti merkityksellistä. Tapa ei enää riitä perusteeksi kirkkoon kuulumiselle. Jopa kolmasosa alle 30-vuotiaista kirkkoon kuuluvista miehistä pohtii eroamista jäsenyydestä.

– Nykyisin haetaan henkilökohtaisia merkityksiä ulkoisten muotojen sijaan. Kirkosta eroamisten syinä ovat korostuneet henkilökohtaisen kokemuksen syyt, kuten ’en usko Jumalaan ja kirkon oppiin, enkä osallistu seurakunnan toimintaan’, Salomäki kuvaa.

– Suurimmat haasteet uskonnollisen perinteen välittämisessä ovat perheitä perustavien ikäluokalla.

Myös muissa pohjoismaissa uskonnollinen kehitys on tutkimusten mukaan samansuuntaista. Kansankirkkoihin kuuluvien määrä vähenee ja kastettujen osuus romahtaa, uskonnollisuus monimuotoistuu ja uskonnottomuus kasvaa. Samalla kritiikki enemmistökirkkojen etuoikeuksia kohtaan lisääntyy.

Luterilaisen kirkon jäsenyys edellyttää kastetta. Kastettujen lasten osuus on laskenut merkittävästi 2010-luvulla etenkin pääkaupunkiseudulla.

–  Kun Ruotsissa oltiin pisteessä, jossa enää kaksi kolmasosaa lapsista kastettiin, alkoi kehitys nopeutua. Kastamisesta tuli yhä vähemmän itsestäänselvyys, jossa esimerkiksi ystäväpiirin ratkaisut vaikuttivat aiempaa enemmän. Etenkin ’lapsi saa sitten itse päättää’ -argumentti on yleistynyt.

Tuoreen kastekyselyn mukaan alle 30-vuotiaista puolet pitää mahdollisuutta lapsen omaan päätökseen erittäin tärkeänä syynä olla kastamatta. Naiset korostavat huomattavasti miehiä enemmän lapsen omaa päätöstä.

Uskonnollisen seremonian tärkeys elämänkaaren eri juhlissa vähenee. Lapsen syntymän ja naimisiin menon kohdalla noin puolet pitää kirkollista toimitusta, kastetta tai kirkkohäitä, olennaisina. Hautaan siunaamisella on kirkollisista toimituksista edelleen vankin rooli kristillisenä tapahtumana, mutta senkin merkitys on heikkenemässä.

Ennusteen mukaan luterilaisen kirkon enemmistöasema alittuu Suomessa viimeistään 2030-luvun puolivälissä, ehkä jo aiemmin.

Vuoden 2015 kyselyssä noin 40 prosenttia vastaajista sanoi uskovansa Jeesukseen. Vajaa kolmasosa suomalaisista kertoi lukevansa Raamattua vähintään kerran vuodessa, kolme prosenttia päivittäin. Lähes puolet vastasi rukoilevansa vähintään muutamia kertoja kuukaudessa, neljäsosa päivittäin. Meditointia ja/tai joogaa kertoi tuolloin harjoittavansa noin kymmenesosa kuukausittain.

– Ennusteen mukaan luterilaisen kirkon enemmistöasema alittuu Suomessa viimeistään 2030-luvun puolivälissä, ehkä jo aiemmin. Se säilynee suurimpana kirkkona, muttei kansalaisten enemmistön kirkkona.

Sen seurauksena ovat todennäköisesti kasvavat haasteet ja muutokset kirkon ja valtiovallan sekä kirkon ja yhteiskunnan tarjoaman kasvatuksen suhteissa. Jäsenmäärän vähentyessä myös luterilaisten seurakuntien resurssit väistämättä pienenevät; esimerkiksi henkilöstöä ja toimintamuotoja joudutaan karsimaan.

Salomäki näkee, että luterilaisen kirkon sisällä tapahtuva polarisaatio on osa laajempaa, yhteiskunnallista asenteiden kärjistymistä.

– Kirkon rooli ei ole väistämättä vähenevä, mutta muutos vaatii huomattavaa satsausta tavoittavaan toimintaan. Seurakuntalaisten on päästävä entistä enemmän ’osakkaiksi’ toimintaan, eikä vain sen kohteiksi.

Kasvavien seurakuntien tunnusmerkkejä ovat tutkimusten mukaan kyky reagoida muutokseen ja työntekijöiden ja seurakuntalaisten toimiminen yhdessä. Menestyvät toimintamuodot ovat paikallisia. Alueet ovat erilaisia, eikä samoja malleja voi helposti siirtää.

– Hengellistä etsintää on. Isoja kysymyksiä ovat, mihin etsintä suuntautuu ja miten tavoitetaan lapsesta asti kirkkojen ulkopuolella olevat ja uskontokuntiin kuulumattomat nuoret aikuiset, Salomäki muistuttaa.