Metsäntutkimus ja metsäpolitiikka kuumentavat tunteita vuosikymmenestä toiseen

16.2.2020 klo 09:23 Kotimaa Tapio Luoma-aho

Metsien kasvatukseen ja hoitoon liittyvät kysymykset ovat olleet Suomessa poliittisesti kuumia jo vuosikymmenten ajan. KD:n eduskuntaryhmän ja Ajatushautomo Kompassin järjestämässä tilaisuudessa kysyttiin, mitä metsäntutkimus sanoo avohakkuusta ja jatkuvasta kasvatuksesta.

Kansalaisaloite avohakkuiden kieltämiseksi valtion mailla herätti runsasta keskustelua eduskunnassa viime syksynä ja asia tulee eduskunnan päätettäväksi kevään aikana. Ns. jatkuva kasvatus on saanut viime aikoina varsin paljon medianäkyvyyttä.

Viime kesänä Metsäntutkimuslaitoksen – nykyisen Luonnonvarakeskuksen – emeritusprofessori Erkki Lähde kyseenalaisti suuren osan koko suomalaisen metsäntutkimuksen historiaa hakkuutapakysymyksessä Suomen Kuvalehdessä ja Kanava -lehdessä julkaistussa poleemisessa kirjoituksessa.

Voiko tieteeseen siis luottaa? Kristillisdemokraattisen eduskuntaryhmän sekä Kompassi- ja Sallux -ajatushautomojen eduskunnassa järjestämässä tilaisuudessa kysyttiin, mitä metsäntutkimus sanoo avohakkuiden ja niin sanotun jatkuvan kasvatuksen merkityksestä puuntuotantoon ja biodiversiteettiin ja mitä aukkoja tutkimuksessa mahdollisesti on.

– Me kansanedustajat olemme asiantuntijatiedon ja median varassa, kuten muutkin kansalaiset. Poliittisen päätöksenteon tulisi perustua parhaaseen tieteelliseen ymmärrykseen. Päätöksenteko olisi kovin helppoa ja yksinkertaista, jos tieteen ja tutkimuksen edustajat aina ja kaikkialla antaisivat kaikkiin kysymyksiin yksiselitteisiä ja yksimielisiä vastauksia. Kysymys tieteen luotettavuudesta on jatkuvasti aivan poliittisen päätöksenteon ytimessä, totesi Sari Essayah avauspuheenvuorossaan.

– Ehdotetulla avohakkuukiellolla olisi myös merkittäviä aluepoliittisia vaikutuksia, sillä merkittävä osa valtion metsistä sijaitsee pohjoisessa osassa maata, muistutti Sari Essayah.

Tilaisuudessa puhunut Luken tutkimusprofessori Jari Hynynen avasi hakkuutapojen eroa puuntuotannon ja kasvun näkökulmista. Jatkuvasta kasvatuksesta on toistaiseksi paljon vähemmän tutkittua tietoa, kuin tasaikäisen metsän kasvatuksesta. Nykyisen tutkimustiedon valossa poimintahakkuin käsitellyn eri-ikäisrakenteisen kuusikon (jatkuva kasvatus) puuntuotos on pitkällä aikavälillä 15-25 prosenttia alhaisempi kuin tasaikäisessä viljelykuusikossa.

Suomessa jatkuva kasvatus on mahdollista käytännössä vain kuusella, joka sietää kohtuullisesti varjoa. Kasvuun lähtö luontaisesti syntyneillä kuusen taimilla on kuitenkin huomattavasti hitaampaa kuin viljelytaimilla.

– Lisäksi kuusella on merkittävä tuhoriski juurikäävän vuoksi. Jatkuvassa kasvatuksessa puulajia ei ole mahdollista välillä vaihtaa, vaan uudetkin puut saavat varsin todennäköisesti tartunnan. Juurikäävän saastuttamille alueille jatkuva kasvatus ei siksi sovellu, totesi Hynynen.

Hiilensidonnan kannalta muilla kuin soistuneille mailla puuston määrä ja kasvunopeus ovat ratkaisevia.

– Turvemailla, etenkin korvissa sen sijaan jatkuvalla kasvatuksella voi olla positiivinen vaikutus hiilivarastoihin ja sen avulla voidaan hillitä turpeen hiilipäästöjä.

– Metsänomistajan tai päätöksentekijän tavoitteet ja arvostukset kuitenkin viime kädessä määrittävät kasvatustavan valinnan. Puuntuotannon optimointi ei ole kaikille metsänomistajille ainoa valintaperuste, Hynynen totesi.

Miksi metsien biodiversiteetti heikkenee, vaikka puustomäärä kasvaa?

Biodiversiteettitutkimuksen näkökulman asiaan toi Luken tutkija Juha Siitonen, jonka mukaan jatkuvan kasvatuksen lisääntyminen voi johtaa talousmetsien rakenteen monipuolistumiseen, mikä on monimuotoisuuden kannalta hyvä asia. Menetelmän laajempi käyttöönotto ei kuitenkaan riitä ratkaisemaan monimuotoisuuden haasteita talousmetsissä.

– Kysymys jatkuvan kasvatuksen vs. aukkohakkuiden vaikutuksesta monimuotoisuuteen on paljon monisyisempi. Kysymyksiä on esimerkiksi, minkä lajiston kannalta ja millä aikavälillä tarkasteltuna ja niin edelleen.

Metsätalouden vuoksi taantuneelle lajistolle tärkeimpiä piirteitä ovat mm. vanhat metsät, vanhat kookkaat puut, lahopuusto sekä lehtisekapuusto. Näiden runsauteen kasvatustapa ei merkittävästi vaikuta.

Metsälajien uhanalaisuuden tärkeimmät syyt ovat vanhojen metsien ja kookkaiden puiden sekä lahopuun ja lehtipuiden väheneminen sekä lehtojen kuusettuminen. Lisäksi myös metsien uudistamistoimilla ja rakentamisella, sekä metsälaidunten ym. avoimien alueiden vähenemisellä on merkitystä.

Siitosen mukaan myös eri-ikäiskasvatuksessa, eli jatkuvassa kasvatuksessa isoimmat ja vanhimmat puut poistetaan, eikä varsinaista vanhaa metsää synny. Lisäksi lehtipuiden määrä ajan myötä vähenee kuusen kustannuksella. Monien harvinaistuneimpien vanhan metsän lajien ja lahopuulla elävien lajien kannalta jatkuvalla kasvatuksella ja avohakkuilla ei siksi ole merkittävää eroa, mikäli esim. lahopuita ja järeitä puita ei säästetä.

– Jatkuva kasvatus ei itsessään ratkaise monimuotoisuuden turvaamisen haasteita talousmetsissä. Oleellista on hakkuutavasta riippumatta, mitä metsään jää jäljelle, Juha Siitonen totesi.

Metsänhoito edellyttää pitkäjänteisyyttä

Metsätieteellinen tutkimus – samoin kuin metsän kasvatus on hyvin pitkäjänteistä puuhaa. Jatkuvaa kasvatusta on tutkittu seurantakoealoilla vasta muutama vuosikymmen. Seurantatutkimuksissa 20 vuoden tutkimusjakso on vielä lyhyt.

Ennen metsänomistajille oli kunnia-asia jättää metsä tuleville sukupolville paremmassa kunnossa, kuin se oli itse saatu, muistutettiin yleisöstä. Metsätaloudessa ajatuksen pitääkin olla vähintään 80 vuotta tulevaisuuteen.

– Metsäpoliittiset kysymykset ovat erittäin kiinnostavia ja kysymykset esimerkiksi turpeen käytöstä, samoin kuin metsäteollisuuden investoinneista ovat eduskunnassa keskustelussa jatkuvasti, muistutti kansanedustaja Antero Laukkanen.

Ylös