Pitkästä aikaa Suomessa taas tehdään päätöksiä. Ihan sellaisia että oikeasti tuntuu. Hallitus on Toiminut harkinnan ja pienen epäröinnin jälkeen voimakkaasti: valmiuslaki on voimassa, lapset kotona, liikkumisrajoituksista ja jopa totaalisesta ulkonaliikkumiskiellosta keskustellaan.

Puolustusvoimat on ilmoittanut tarvittaessa olevansa valmis kutsumaan reserviä koolle. Emmekö me jollain tavalla myös pidä tästä? Nyt tapahtuu. Huomaamme, että pystymme yhä toimimaan yhdessä ja organisoidusti. Eikös tätä voisi soveltaa muihinkin ongelmiin? Me pystymme!

Mutta päätöksentekijä saa taas kokea, mitä vastuun taakka tarkoittaa. Politiikka ei enää olekaan abstraktia hallintorakenteiden näpertelyä, budjetteja ja vaihtoehtobudjetteja, vaan konkreettisia, näkyvällä tavalla monien elämään välittömästi vaikuttavia toimia. Piiloon ei pääse.

”Kovin monien teistä ei pidä ryhtyä opettajiksi, sillä te tiedätte, että meidät opettajat tullaan tuomitsemaan muita ankarammin.”

Jaakobin kirjeen ikivanha viisaus pätee aivan yhtä hyvin päätöksentekijöihin kuin tietenkin myös tiedotusvälineiden edustajiin paljon vartijoina.

”Jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tehtävä tili.”

Vaikka poliitikko harvoin joutuu oikeudessa tilille tekemisistään, ellei sitten tee jotain selkeästi lainvastaista, kantaa hän päätöstensä taakkaa koko elämänsä. Niiden seurauksia voi yrittää kieltää, haihduttaa mielestä vaikka päihteillä, tahi uusilla, mielenkiintoisemmilla vastuutehtävillä, mutta tekemättömiksi niitä ei silti saa.

Kuka hullu haluaa poliitikoksi? Onko järkeä tavoitella vastuuta? Mitä tavoiteltavaa on roolissa, jossa joutuu päättämään toisten ihmisten elämästä ja kuolemasta puutteellisen tiedon varassa? Jokainen päätös lähes takuuvarmasti satuttaa jotakuta – suoraan tai välillisesti.

Kansan muisti on lyhyt, mutta silti varsin todennäköisesti joku kokee juuri sinua kohtaan katkeruutta loppuelämänsä, aiheesta tai aiheetta. Et ole koskaan täysin vapaa. Eduskuntaan saamme edelleen viikoittain postia 1990-luvun lamassa konkurssin tehneiltä, katkeroituneilta ihmisiltä.

Kuoleman läheisyys raitistaa mielen

Toisaalta juuri nyt vastuu elämän ja kuoleman edessä raitistaa mielen, haihduttaa haihattelun ja karsii populismin – toivon mukaan jopa politiikasta. Yhtäkkiä faktoilla on merkitystä ja asiantuntijoita taas kuunnellaan. Tosin tieto on jatkuvasti puutteellista, myöhässä, sitä on liian vähän tai liian paljon ja kokonaiskuvan hahmottaminen on vaikeaa. Ja lopulta puutteellisesta tiedosta pitää vetää joku johtopäätös. Se on nyt sinun tehtäväsi.

Koronakriisin hoidossa Suomi ja naapurimaamme Ruotsi ovat valinneet hyvin erilaisen linjan. Todennäköisesti vasta vuosien päästä lopulta näemme, mikä strategia on paras, ja sittenkin tulkinnoista tullaan kiistelemään vuosikaudet. Tervetuloa päätöksenteon maailmaan.

Onko kaikki päätöksenteko hiekalle rakentamista?

1990-luvun laman aikoihin Suomessa tehtiin päätöksiä, joiden seurauksena moni teki konkurssin ja joutui ulosottoon, moni avioliitto hajosi ja useat päätyivät itsemurhaan. Mutta kuka ne päätökset teki? Nekö 1980-luvun poliitikot, jotka olivat viemässä Suomea mukaan ”kasinotalouteen”. Vai nekö, jotka kriisin päällä ollessa tekivät nopeita (hätiköityjä) ratkaisuja? Vai ne, jotka vastasivat jälkisiivouksesta? Puhumme vähintään kolmen eri hallituksen ajasta.

1980- ja 1990-luvuilla toimittiin senhetkisen ymmärryksen ja tiedon varassa. Näin me kaikki teemme. Rakennamme kukin omana aikanamme hiekkalinnoja, jotka sitten seuraava tulva vie. Sitten paniikissa tehdään taas jotain. Yhteistä kaikille sukupolville on, että me kukin omalla tavallamme laiminlyömme pidemmän aikavälin kestävyyttä, resilienssiä ylläpitävät asiat: perheet, yhteisöt, luonnon, perustuotannon, sivistyksen, kohtuuden jne.

Jos siis en muuta metsätieteen opinnoista oppinut, niin sen, sen että jokaisen tehtävän päätöksen seuraukset kantavat vähintään 80, mutta helposti 200 vuotta. Useimmissa asioissa alle 20 vuoden horisontti on hötkyilyä. Jospa tämä ymmärrys joskus kulkisi päästä sydämeen.

Onko korona ilkeä ongelma?

Jokainen päätös aiheuttaa vaikeasti ennakoitavia kerrannaisvaikutuksia. Jokainen ratkaisu synnyttää uusia ongelmia. Jokainen päätös on ainutkertainen ja peruuttamaton. Koronapandemia lähestyy ilkeää ongelmaa, mutta ei sittenkään täytä sen kaikkia määritelmiä. Ainakin me tiedämme, milloin pandemia on päättynyt: sitten kun kukaan ei enää sairastu.

Ja jos korona olisikin ainoa ”ilkeä ongelma” maailmassa, niin meillä menisi todella hyvin. Samaan aikaan paikkaamme monia muitakin globaaleja haasteita ratkaisuilla, joissa on jo nähtävillä seuraavan ongelman siemen.

Osa ongelmista – tai niiden ratkaisuista on sellaisia, että korona on niiden rinnalla vielä suhteellisen kesy ja hahmotettava. Globaalin talous- ja valuuttajärjestelmän haasteet, ilmasto, biodiversiteetti, kompleksisten teknologisten systeemien haavoittuvuudet – ja näihin kaikkiin liittyvät köyhyyden ja eriarvoisuuden ongelmat, muutamia mainitakseni.

Too many chiefs, too few indians

Päätöksenteko on vaikeaa. Sitten jossain vaiheessa, kun tilanne vähän rauhoittuu, alkaa tyypillinen syyllisten etsintä ja syyttömien rankaiseminen. Monet todelliset sankarit unohdetaan ja toiset jatkavat uraansa. Aletaan taas kirjoittaa muistelmia ja historiaa, tulkita tapahtumia ja kiistellä tulkinnoista. Tämä vaihe kestää vuosia tai vuosikymmeniä, ehkä satakin vuotta. Ja jossain vaiheessa asia sitten unohdetaan. Sekin lienee armoa.

Kirjoittaja MMM Tapio Luoma-aho on Ajatushautomo Kompassin toiminnannanjohtaja ja KD:n eduskunta-avustaja.