Kansalainen, uskaltautuisitko oikeuteen?

3.5.2020 klo 16:45 Kolumnit Ami Rajala

Suomessa tuomioistuimet ovat riippumattomia, eikä korruptio syö oikeudenkäyntiemme uskottavuutta. Lakiin kirjatut tarkat oikeusohjeet suojaavat asianosaisia. Täällä asiat ovat hyvin. Mikä tärkeintä jokaisella on pääsy oikeuteen, jos tilanne sitä vaatii. Vai onko asia sittenkään niin kiiltokuvamainen? Mikä oikeustalon ovia vartioi niin tiukasti, ettei sisälle uskalla astua?

Haluan antaa kaksi pääsyytä sille, miksi me suomalaiset väistämme oikeudenkäyntejä kuin ruttoa. Ensimmäinen syy on oikeudenkäynnin hinta ja toinen on sen kesto. Laki takaa jokaiselle mahdollisuuden lähteä käräjöimään. Pienituloisimmat henkilöt Suomessa saavat kattavaa oikeusapua, joka madaltaa rimaa turvata omia oikeuksia. Ovi on auki, eikä oikeudenkäynti itsessään hallinnollisilta kuluiltaan maksa järjettömiä summia. Asianajajasi kuitenkin maksaa ja viimeistään vastapuolesi asianajaja saa hymysi hyytymään palkkioillaan. Niin, sen summan sinä maksat, mikäli häviät riidan. Näissä tilanteissa ihminen miettii kahdesti, ottaako riskin vai perääntyykö nuolemaan näppejään. Toisinaan oikeudenkäyntikulut ovat lopulta kaikkein kallein erä hävinneelle osapuolelle.

Mitä sitten on tehtävissä? Antti Rinteen hallitus tiedosti edellä mainitun ongelman ja esitti ratkaisuksi esimerkiksi asianajajien korvauksille asetettavaa kattoa. Siinä on ratkaisu, joka voisi auttaa, mutta vain osittain. Kulukuormaa voisi myös helpottaa Lakimiesliiton esittämä oikeusavun piirin laajentaminen koskemaan nykyistä suurempaa tuloryhmää. Käräjöinnin sijasta sovittelun roolia olisi myös hyvä korostaa entistä enemmän.

Tuomioistuimet ovat ruuhkautuneita ja asioiden käsittely saattaa kestää useita vuosia. Henkilötodistelun virka tuntuu typerältä ja toisinaan hävettää istua penkkirivissä kuuntelemassa, kuinka todistaja vannoo todistajanvalan, vaikka tuomarista lähtien kaikki tietävät, ettei kukaan asiaan sekaantunut enää tarkasti muista tapahtumainkulkua. Viimein saadusta päätöksestä voi valittaa. Lisää odotusta tiedossa.

Rikoksen selvittäminen voi olla siviiliprosessiakin pitkäkestoisempaa, kun ketju lähtee paljon kauempaa. Poliisi, syyttäjä, tuomioistuin. 2000-luvulla Suomi on saanut ihmisoikeustuomioistuimelta parikymmentä langettavaa tuomiota oikeudenkäynnin pitkään kestoon liittyen. Tilanne on viime vuosina parantunut osittain korvausmekanismien kehittymisen vuoksi, mutta oikeudenkäynnin kestoon korvaukset eivät vaikuta.

Tällä hetkellä access to justice -periaate toteutuu enemmän teoreettisesti kuin käytännössä.

Jokainen osa organisaatiota olisi perusteellisen remontin tarpeessa. Samalla ne yskivät valtavassa resurssipulassa. Tilanne on sietämätön. Oikeudenhoitoon käytettävä osuus valtion budjetista on hävettävän pieni, alle yhden prosentin. Vallan kolmijaon kolmas pilari, jonka kuuluisi olla vakaa, huojuu. Hallituksen lisärahoitus, jolla pyritään ojentamaan auttava käsi tuomioistuimille, syyttäjälaitokselle, oikeusavulle sekä Rikosseuraamuslaitokselle yhteisesti, on auttamattoman pieni.

Oikeudenhoitomme on globaalissa mittakaavassa luokaltaan hyvää. On kuitenkin hyvä muistaa, että niin kauan kuin parannettavaa löytyy, meidän tulisi olla matkalla kohti parempaa, ei pysähdyksissä. Tällä hetkellä access to justice -periaate toteutuu enemmän teoreettisesti kuin käytännössä. Niin kauan kuin oikeudenkäynti on niin pelottava asia, että kansalainen tyytyy mieluummin epäreiluun häviöönsä kuin korjaa kohtalonsa oikeudessa, on meillä matkaa todelliseen tasa-arvoon oikeudenhoidon suhteen.

Kirjoittaja Ami Rajala on KD Nuorten 2. varapuheenjohtaja ja oikeustieteen opiskelija.

Ylös