Ulla Karppila täytti 80 vuotta, mutta merkkipaalu ei tunnu raskaalta. – Joskus sanotaan, että on sen ikäinen miltä tuntuu, sanoo koronakeväänä digiloikan tehnyt Valkeakosken KD-aktiivi.

Ulla Karppila on tehnyt politiikan uran vasta eläkkeelle jäätyään. Hän kannustaa muitakin lähtemään mukaan.

– Eri ikäisiä tarvitaan, Karppila rohkaisee.

Hänkin joutui nyt koronakeväänä hyppäämään digiloikan.

– Kokousten siirtyminen etäyhteyden päähän oli järkevää. Minulle tietokoneen käyttö tuli tutuksi jo työn puolesta, joten tämä tilanne ei sikäli tuottanut ongelmaa. Piti ottaa käyttöön uudet sovellukset, Karppila kertoo.

Ulla Karppilan aviomies Matti on Valkeakosken KD:n perustajajäseniä. Karppilat tulivat Valkeakoskelle 1967, paikallisosasto perustettiin 1971. Ensi vuonna juhlitaan 50 täyttävää paikallisosastoa.

– Silloiseen aktiiviporukkaan kuuluneet olivat nuoria kolmikymppisiä.

Vaikkei Ulla Karppila ollut itse aktiivisesti politiikassa, tuli hänestä puolueen kautta sosiaalilautakunnan jäsen.

Molemmat ovat olleet vuosia luottamustehtävissä.

– En vielä diakonissana toimiessani halunnut näkyvästi puoluepolitiikkaan.

Kun Ulla Karppila jäi 2000 eläkkeelle pitkän työuran jälkeen, oli politiikan aika. Hän lähti syksyn 2000 kuntavaaleihin ehdokkaaksi. Yllätys oli melkoinen, kun ääniä kertyi muhkeasti.

– Vain valtuuston puheenjohtaja sai minua enemmän ääniä.

– Kolme kautta olin valtuustossa – ja olen edelleenkin varavaltuutettu, samoin kuin paikallisosaston sihteeri ja rahastonhoitaja.

Hän toivoo, että voisi vähitellen luopua tehtävistä ja olla entistä enemmän mökillä.

– Viimeisen vuoden aikana on saatu uusia jäseniä paikallisosastoon. Elän toivossa, että voisin luovuttaa tällaiset tehtävät toisille, Karppila sanoo.

Hän kertoo, että kolme kuntavaaliehdokasta on jo tarjolla.

– Mutta ei omakaan ehdokkuus ole poissuljettu! Ei ole estettäkään sille, että lähtisin kuntavaaleissa ehdolle.

Seurakuntavaaleissa hän sai omasta mielestään ”hirveästi ääniä”. Ollessaan seurakunnan työntekijä hän ei voinut seurakuntavaaleihin osallistua. Aktiivinen vapaaehtoistyöntekijä tunnetaan tapahtumissa myös Pulla-Ullana, niin valtavan määrän hän on aina leiponut eri tapahtumiin ja tilaisuuksiin. Puhelinhaastattelun aikanakin hän on valmistelemassa Maisemakahvilan raparperipiirakkaa.

Aktiivinen vapaaehtoistyöntekijä tunnetaan tapahtumissa myös Pulla-Ullana, niin valtavan määrän hän on aina leiponut eri tapahtumiin ja tilaisuuksiin. Puhelinhaastattelun aikanakin hän on valmistelemassa Maisemakahvilan raparperipiirakkaa.

– Nyt meillä kuohuttaa täällä Valkeakoskella rakkaan kirkkomme purkusuunnitelma. Joten sitä keskustelua käydään vielä pitkään. Minulle se on myös jokapäiväinen rukouksen aihe!

Karppila viettää miehensä kanssa Längelmäveden rannalla parhaillaan ”kesäpäivää Kangasalla”.

Kesäisin ja syksyisin hän marjastaa ja sienestää.

– Siinä minua ei pitele mikään, Ulla Karppila nauraa.

– Tosi rakas paikka on 1968 rakennettu mökki. Nautin uimisesta ja tynnyrisaunasta. Olen avantouimari ja jo maaliskuussa oli sen verran sulaa, että pääsin aamu-uinneille, ikinuori kasikymppinen kertoo.

 

”Isäni eli huutolaispojan kovan kohtalon – ja minusta tuli diakonissa vastoin nuoruuden ennakkoluuloja”

– En osaa tätä ikääntymistä pitää niin merkittävänä – joskushan sanotaan, että on sen ikäinen, miltä tuntuu, Ulla Karppila naurahtaa.

Omat vanhemmatkin saivat pitkän elämän, äiti eli yli 80-vuotiaaksi ja isä yli 90-vuotiaaksi. Ulla Karppilan isän kohtalo on puhutteleva, sillä tämä menetti äitinsä vain vuoden vanhana. Kun vanhemmat sisarukset pääsivät sukulaisiin, kävi 1910 syntyneelle pojalle huonommin.

– Hän joutui kokemaan huutolaispojan kovan kohtelun, Ulla Karppila kertoo.

– Hän oli varmasti kärsinyt nälkääkin, ja jäi pienikokoiseksi. Hän ei päässyt sotaväkeen, mutta joutui nostoväessä kuitenkin rintamalle. Hänen pelastuksekseen koitui, että hän pääsi Eurajoen kristilliseen kansanopistoon ja teki sitten maanviljelijänä elämäntyönsä, Karppila kertoo.

Ulla on seitsemänlapsisen perheen vanhin. Hän valmistui aikanaan ammattiin ja teki elämäntyönsä alalla, jolle ei nuorena erityisesti halunnut.

– Kummisetäni oli toivonut, että minusta tulisi diakonissa. Olin itse sanonut nuorena, että se minusta nyt viimeiseksi tulee.

Tuohon aikaan 1950–60 -lukujen taitteessa Ulla ajatteli silloisen tavan mukaan, että diakonissat ovat naimattomia naisia.

– Minä halusin perheen, hän kertoo.

– Mutta käsitykseni diakonissan työstä muuttui, kun ymmärsin, että se voi olla perheellisenkin elämäntehtävä.

Ulla lähti ensin opiskelemaan seurakuntaopistoon ja oli Punkalaitumen seurakunnassa kesätyössä. 1961 alkoi opiskelu Helsingin diakonissalaitoksella Kallion kaupunginosassa.

Laitos oli vanhoillinen ja tarkka säännöistään. Työpukuna oli pikkuruutuinen sinivalkoinen leninki, sisarpuku taas oli yksivärinen tummansininen laskoksineen ja nappeineen. Vapaapäivinäkään ei saanut mennä siviilivaatteissa syömään ruokasaliin.

– Vanhat sisaret asuivat omassa vanhainkodissa, ja heillä oli aina sisarpuku päällä. Meidän kurssi oli viimeinen, joka vihittiin kepsi-puvussa ja rusettimyssyssä, Ulla Karppila kertoo.

Avioituminen oli vielä hankala asia.

– Sisarneuvoston piti käsitellä, saiko diakonissaoppilas olla kihloissa. Internaatissa asuva opiskelija ei voinut olla naimisissa.

– En sitä kokenut silloin ongelmana. Ja olihan siellä huumoriakin. Tutustuin seurakuntaharjoittelussa Porvoossa Matti Karppilaan. Kun seurustelimme, kutsuivat ’tantatkin’ häntä laitoksen vävyksi.

Ajattelin, ettei Valkeakoskelle oteta rouvaa diakonissaksi. Ajan henki oli, että oli oltava ’köyhä, nöyrä ja naimaton’.

Kun Ulla valmistui 1965, hän avioitui Matti Karppilan kanssa. Ensimmäinen työpaikka valmistuneena oli viransijaisuus Kallion seurakunnassa. Sitten avautui paikka Lempäälän seurakuntaan, jossa hän oli kaksi ja puoli vuotta.

– Mieheni työ oli Valkeakoskella ja siellä oli diakonissan virka haettavana.

– Ajattelin, ettei Valkeakoskelle oteta rouvaa diakonissaksi. Ajan henki oli, että oli oltava ’köyhä, nöyrä ja naimaton’. Minut kuitenkin valittiin, vaikka olin hakijoista ainoa naimisissa oleva.

Vuonna 1967 Karppilat muuttivat Valkeakoskelle. Työ oli epäsäännöllistä ja siihen kuului iltatyötä, joten Ulla päätti olla kaksosten syntymän jälkeen kotiäitinä muutaman vuoden.

Neljä lasta ja diakonissan työn. Sen Ulla kuitenkin yhdisti.

– Ajattelen, että lapsista tulee velvoitteita ja vastuita, mutta heidän kanssaan elämästä pystyy nauttimaan.

– Mukavuudenhaluinen saattaa ajatella, että lapsista on vain vaivaa. Jos haluaa luoda uraa ja nauttia elämästä, niin onnistuu se lastenkin kanssa, Ulla Karppila rohkaisee.

 

Ulla Karppila

• 80-vuotias Valkeakosken KD-varakaupunginvaltuutettu

• naimisissa, 4 lasta, 15 lastenlasta (ikähaarukka 5–30 vuotta)  – koko perhekunnan ollessa koolla yhteensä 32 henkilöä

• mökki Kangasalla

• kirkkovaltuuston ja kirkkoneuvoston jäsen

• leipominen lempihomma, tunnetaan ”Pulla-Ullana”

• himosienestäjä ja -marjastaja

 

Ulla Karppilan suppilovahverokiusaus

300 g pakastettuja suppilovahveroita

1 iso sipuli; rasvaa kuullottamiseen

1 kg perunasipulisekoitusta

6 dl ruokakermaa

suolaa, rakuunaa, basilikaa

Paistamiseen: alumiinivuoka / uunivuoka

200° 70 minuuttia

Kuullota sipulit pannulla rasvassa, lisää esipaistetut sienet. Mausta suolalla ja yrteillä.

Lado foliouunivuokaan vuoroin perunasipulisekoitusta, vuoroin sienisipuli-paistosta. Kaada päälle kermat, paista uunissa reilun tunnin ajan.