Mitä on tehtävä, kyseli ammattivallankumouksellinen Vladimir Lenin vuonna 1902. Tätä on syytä kysyä myös Matti Vanhasen velkaa velan päälle ottavan budjettiesityksen jälkeen. Viestiä pyrkivät terävöittämään VM:n virkamiehet, mutta hallituspuolueet tyrmäsivät sen.

Mistä sitten Suomi nousuun? Nykykehityksellä 60 000 uutta työpaikkaa ei enää riitä. Nostan tähän kaksi asiaa: Suomen työmarkkinoita ja sosiaaliturvaa pitää uudistaa.

Sosiaaliturvauudistus etenee KD:n viitoittamalla tiellä, mutta uudistuksen mallia työmarkkinoihin voitaisiin ottaa Tanskan flexicuritystä, eli joustoturvasta. Sen ydin ovat korkea sosiaaliturvan taso, toimiva työvoimahallinto ja työmarkkinoiden joustavuus. Tanskassa työntekijä on helppoa palkata ja helppoa irtisanoa. Työaika joustaa ylitöiden ja viikonlopputöiden osalta. Toiminnallinen joustavuus on erittäin suurta. On mahdollista siirtää työntekijöitä työtehtävien välillä joustavasti ilman ammattiliittojen puuttumista. Palkat joustavat ylös ja alaspäin, kun yleissitovuutta ei ole.

Hallitus tekee kaikkensa, ettei tarvitsisi tehdä mitään, ei yhden yhtäkään ikävää päätöstä.

Palkoista ja keskimääräisestä työajasta voitaisiin säätää liittotasolla, mutta jättää paljon joustoa paikallisen päätöksenteon varaan. Tarvitsemme jotain tällaista samaa joustavuutta, joka on tuonut työtä Tanskaan.

Paikallisesti kun sovitaan, on se aina vapaaehtoista. Ilman molempien osapuolien suostumusta ei sopimusta synny. Vastapainoksi työntekijälle pitäisi turvata parempi ansiosidonnainen tulotaso työttömyyden aluksi, ja parempi asema myös pienempien yrityksen hallinnossa.

Hallitus tekee kaikkensa, ettei tarvitsisi tehdä mitään, ei yhden yhtäkään ikävää päätöstä. Kristillisdemokraattien pitää olla rohkeasti tuomassa uusia malleja julkiseen keskusteluun.