”Täytyy sanoa, että minä en tällä hetkellä saa yhdenkään puolueen talouslinjasta mitään selvää…”

(Vihreiden konkaripoliitikko Osmo Soininvaara 13.8. YLE:n Elämä ja Politiikka -haastattelussa. Ohjelman voi kuunnella täältä)

Sattuvasti sanottu. Kun tässä ollaan Kristillisdemokraattien puoluelehteen kirjoittamassa, niin aiheellista lienee kysyä, missä mahtaa mennä kristillisdemokraattinen talouslinja? Onko sitä? Mistä talouden ja talouspolitiikan kysymyksistä KD on kiinnostunut? Millainen ihmiskuva ja visio yhteiskunnasta sen taustalla vaikuttaa – ja niin edelleen? Kysyttävää olisi paljon.

Aivan aluksi on kai myönnettävä, että Kristillisdemokraattien talouslinjan määrittämistä vaikeuttaa puolueen nuoruus. Samaa voi havaita muidenkin uudempien puolueiden talouslinjassa. SKL:aa (KD:tä), Perussuomalaisia ja Vihreitä yhdistääkin se, että puolueiden perustamisen syy tai yhdistävä tekijä ei liittynyt niinkään talouskysymyksiin tai sosiaaliseen kysymykseen, vaan muihin asioihin, kuten Soininvaara Vihreiden osalta toteaa. Tämä voi joskus näkyä talouspolitiikan epäjohdonmukaisuutena ja siinä, että ”yksi kokoomuslainen sanoo yhtä ja toinen toista … ja keskustan osalta tilanne on vielä huonompi.”

Eivät taida olla ihan kirkkailla vesillä vanhatkaan puolueet, jos edes taloustieteilijät.

Talous ei ole kaikki, mutta taloutta ei politiikassa pääse pakoon. Merkittävästi suurempi osa vaikkapa eduskunnassa tai kunnanvaltuustossa päätettävistä asioista liittyy tavalla tai toisella talouteen kuin ilmastonsuojeluun, maahanmuuttoon tai niin sanottuihin perinteisiin arvokysymyksiin.

Toisaalta, jos KD nähdään osana länsieurooppalaista kristillisdemokraattista liikettä, sen talousajattelun suuret linjat tulevat ajalta kaukaa ennen Kristillisen liiton perustamista.

Kysymys taloudesta, työväestön asemasta ja muun muassa sosiaaliturvasta teollistuvassa yhteiskunnassa oli viimeistään 1800-luvulta (Isossa-Britanniassa 1700-luvulta) alkaen aivan keskeinen. Kristillisdemokraattisen talousajattelun aatehistoriallisia juuria kannattanee etsiä esimerkiksi 1800-luvun loppupuolen katolisesta yhteiskuntaopista sekä saksalaisesta sosiaalisen markkinatalouden ajattelusta. Lisäksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa vaikutti kristillisen sosialismin koulukunta. Näitä voi verrata käytännön sosiaalidemokratiaan, jota on myös kutsuttu luterilaisuuden sekulaariksi lapseksi, ja havaita monia yhtäläisyyksiä ja samoja juuria. Saksassa CDU ja SPD ovatkin vuorotelleet vallassa viimeiset 75 vuotta.

Ääripäiden, eli täyden markkinoiden ”vallan” (laissez-faire-liberalismi) ja julkisen vallan toteuttaman suunnitelmatalouden välillä ajateltiin olevan jokin optimaalinen, tai ainakin siedettävä alue – ”kolmas tie”. Tästä ajatuksesta tasapainotilan etsinnästä on käytännössä tullut kaikkien puolueiden hyväksymää peruskauraa – ainoastaan optimaalisen alueen paikasta on erilaisia käsityksiä. Pahimmat ääripäät eivät ole historian testiä kestäneet.

Kysymykset sosiaaliturvan järjestämisestä tahi omistusoikeudesta ovat tietenkin ikivanhoja, kaikki ihmisyhteisöt ovat joutuneet niihin väistämättä ottamaan jonkin kannan. Eli ei mitään uutta auringon alla.

Talous- ja sosiaalipolitiikka on historiallisesti ollut kristillisdemokratian ytimessä.

Sotien jälkeisen Euroopan merkittävimmät talouspoliitikot ja hyvinvointivaltion arkkitehdit Keynesiä lukuun ottamatta ovat jääneet suurelle yleisölle tuntemattomiksi. Saksan osalta puhumme muun muassa ordoliberalismin koulukunnasta, jonka opit vaikuttivat CDU:n perustajien ajatteluun sosiaalisesta markkinataloudesta. Talous- ja sosiaalipoliittiset kysymykset olivat siis koko kristillisdemokratian synnyn ytimessä.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika oli hyvinvointivaltion rakentamisen aikaa kaikkialla läntisessä Euroopassa ja homma toimikin hyvin aikansa. Myös Suomeen rakennettiin meidän omalaatuiseen kontekstiimme muovautunut hyvinvointivaltio. Oleelliset päätökset tehtiin ennen kuin 1958 perustettu Suomen Kristillinen Liitto ehti sanoa asiasta paljoakaan. On kuitenkin erheellistä väittää, etteivätkö SKL:n perustajat olisi lainkaan käsitelleet talouteen ja sosiaaliturvaan liittyviä kysymyksiä.

Talouspolitiikkaa tehdään kuitenkin aina ajassa ja ajat ovat sittemmin muuttuneet moneenkin kertaan. 1980-luvulle tultaessa kävi selväksi, että keynesiläisyys ei kyennytkään ratkaisemaan kaikkia ongelmia ja heiluri on liikkunut reippaasti uusliberaalin kilpailutalouden ja markkinoiden suuntaan. Viime vuosina ympäristö- ja ilmastokysymykset (talouden ulkoisvaikutukset) ovat nousseet keskiöön ja toisaalta liberalismin voittokulku ja muuttoliike (tuotantorakenteen murros) on tarkoittanut myös yksilökeskeisyyden ja konsumerismin etenemistä. Rahajärjestelmän murros Bretton-Woodsin purkauduttua, Euroopan talous- ja rahaliitto (EMU) sekä globaali finanssikapitalismi ovat muuttaneet rahapolitiikan pelimerkit. Omistajuus elää. Globalisaatiosta on tullut ehkä merkittävin talousajattelua muovaava tekijä. Mitä seuraavaksi?

Juuri nyt talouden yleiset näkymät ovat ennennäkemättömän sumuisat. Aivan perustuksetkin ovat liikkeessä. Kriisiaikoina julkisen vallan merkitys kasvaa. Millaista talouslinjaa tähän aikaan tarvittaisiin? Onko peräti uuden talousopin aika? Ehkä kristillisdemokraattien olisi aika istua alas ja päivittää talousajatteluaan 2020-luvun kontekstiin.

Kirjoittaja Tapio Luoma-aho toimii KD-eduskuntaryhmän avustajana sekä Kompassi Ajatushautomon toiminnanjohtajana. Kirjoituksessa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia.