Oli kesä 2005 ja Haminan Reserviupseerikoulun Maneesi täyttyi jalkaväen upseerioppilaiden lyhyeksi ajeltujen päiden merestä. Tällä yhtenäiseen vihreään kuosiin pukeutuneella joukolla oli takanaan kurssijuhlaviikonloppu ja nyt heti maanantaina aamutuimaan oli vuorossa jokin oppitunti otsikolla johtamistaito.

Lukuisiin oppitunteihin tottunut varusmiesjoukko osasi odottaa karua paluuta arkeen ja istumalihaksia puuduttavaa aamupäivää johtamisen teorian parissa. Vasta kun puhujakorokkeen taakse asteli harmaapäinen hahmo hitain askelin, joukko terästäytyi – tässä oli jotain erikoista. Sen aisti myös kouluttajien tavallista arvokkaammasta käyttäytymisestä. Puhuja oli Mannerheim-ristin ritari numero 95, reservin kapteeni Tuomas Gerdt.

Veteraanisukupolven puolustamia kodin, uskonnon ja isänmaan arvoja vastaan hyökätään tänään avoimesti yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Vaikka en muista tuon luennon sisällöstä rehellisesti sanoen juuri mitään, uskon että Gerdtin läsnäolo ja antama esimerkki puhuttelivat tulevia jalkaväen johtajia enemmän kuin sata johtamisen teorialuentoa yhteensä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kuvaili osuvasti tätä viimeistä ritaria hänen haudallaan 28. marraskuuta: ”Hänestä henki vaatimaton, vakuuttava vakaus.”

Veteraanisukupolven puolustamia kodin, uskonnon ja isänmaan arvoja vastaan hyökätään tänään avoimesti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Maanpuolustustahto laskee nuorten keskuudessa ja uskottavan puolustuskykymme kannalta välttämättömät puolustushankinnat saavat osakseen arvostelua. Taistelu on edelleen kesken.

Kenraali Öhqvistin tekemässä ritariesityksessä vuodelta 1942 todetaan: ”Hänen esikuvansa vaikutti suuresti viimeisen vastaiskun onnistumiseen”. Viimeinen ritari on nyt esimerkkinsä antanut ja kulkenut tiensä loppuun saakka. On meidän vuoromme viedä vastaisku päätökseen.