Kovaa oikeistolaista päihdepolitiikkaa

16.3.2021 klo 11:07 Kolumnit Tapio Luoma-aho

Luoko kysyntä tarjonnan vai tarjonta kysynnän? Ystäväni alkoholisoituminen käynnistyi keskioluen vapauttamisesta vuonna 1969. Hänen elämänsä ja avioliittonsa päätyivät karille, vaikka tarinalla onkin osin onnellinen päätös. Hänen kaltaistensa ihmisten ja perheiden tragediat ovat se hinta, joka maksettiin toisten vapaudesta – vapaudesta saada ostaa päihteitä vaivattomammin lähikaupasta.

Tarjonta lisäsi kysyntää, ainakin joksikin aikaa. Keskioluen vapauttamisen jälkeen alkoholin kokonaiskulutus lähti nousuun, yli kolminkertaistui 2000-luvun alkupuolelle tultaessa ja on sen jälkeen laskenut (lue lisää täältä) monien erilaisten syiden myötä (lue lisää täältä), joista alkoholiveron korotus ei ole vähäisin, muttei myöskään ainoa.

Onko liberaali, vapaamielinen päihdepolitiikka oikeistolaista vai vasemmistolaisuutta?

Valistuksen aika ja liberalismi nosti yksilön hyödyn, vapauden ja oikeudet poliittisen ajattelun keskiöön. Perinteisesti vasemmistolaisuuteen ja työväenaatteeseen yhdistetyt arvot, kuten solidaarisuus, tasa-arvo ja huolen pitäminen heikommista, ovat joskus ristiriidassa yksilön vapauden ja oikeuksien sekä taloudellisten etujen painotukselta. Kysymys tietenkin liittyy moniin teemoihin, mutta nostettakoon päihdepolitiikka nyt esimerkiksi.

Viime vuosisadan alkupuolen työväenliike oli myös raittiusliike. Raittius oli edistystä. Työntekijät ajoivat lakoilla lakia, jolla kiellettiin viinan velaksimyynti.

Viime vuosisadan alkupuolen työväenliike oli myös raittiusliike. Raittius oli edistystä. Työntekijät ajoivat lakoilla lakia, jolla kiellettiin viinan velaksimyynti. Toisten heikkoudesta ja alas painettujen alttiudesta riippuvuuksiin osattiin jo tuolloin ottaa rahat irti. Päihteillä on kautta historian pyritty pitämään työväestöä tyytyväisenä ja heikkona. Oopiumi on oopiumia kansalle.

Oikeiston liberaalin suhtautumisen päihdepolitiikkaan jotenkin ymmärtää, mutta vasemmiston odottaisi olevan epäluuloisempi.

Kyse on haavoittuvimmista

Milloin minun vapauteni voi olla toiselle lankeemukseksi, jopa tuhoksi? Pitäisikö kannabis siis vapauttaa ja viinit saada ruokakauppoihin? Nuorten alkoholin kulutus on viime vuosina vähentynyt ja se on vähemmän humalahakuista kuin vanhempiensa, ehkä monestakin syystä. Kannabiksen käytön laillistamisen puolesta tehty kansalaisaloite on eduskunnan käsittelyssä.

Johtaako siis päihteen a tai b vapauttaminen ylimenokauden jälkeen kiinnostuksen hiipumiseen? En osaa ennustaa, mutta vaikka näin kävisikin, sitä pidän väistämättömänä, että jotkut siitä ylimenokaudesta maksavat hinnan: heikoimmat ja haavoittuvimmat meistä, eli ne, jotka ovat alttiimpia tarttumaan uuteen päihteeseen, kun sen saatavuus paranee. Alkoholin osalta tuo ylimenokausi oli miltei kahden sukupolven mittainen. Siihen väliin mahtuu kymmeniä tuhansia tragedioita, lukemattomia hajonneita perheitä, juotuja perintöjä, ryypättyjä työpaikkoja, tuhansia väkivaltarikoksia ja onnettomuuksia, terveydenhuollon kuormitusta ja niin edelleen.

Nyt kun tilanne on alkoholin osalta parempi, halutaanko sama tragedia toistaa huumeiden kanssa?

Poliittisen vasemmiston suosiman rawlsilaisen ajattelun ytimessä on yhteiskunnan heikoimpien hyödyn maksimointi. Kuka on huono-osainen, ellei nuori tai aikuinen, joka tuhoutuu päihderiippuvuuteen, ja hänen perheenjäsenensä?

Päihdeongelmat eivät silti useinkaan ole ihmisen muusta elämän todellisuudesta irrallisia asioita, vaan niitä voi tarkastella esimerkiksi suhdeongelmina. Rikkinäiset suhteet ja haavoittunut kulttuurimme altistaa näille riippuvuustarpeille. Ihminen, joka ei koe olevansa osa mitään yhteisöä, on alttiimpi pakenemaan päihteisiin. Ja tästä saisi sitten taas aasinsillan siihen liberalismiin, mutta se on eri kirjoituksen aihe.

Suomen päihdepolitiikan pääohjenuorana on pidetty haittojen minimointia. Siitä, miten parhaiten minimoimme haittoja ja suojelemme haavoittuvimpia yhteiskunnan jäseniä, vallitsee erilaisia näkemyksiä. Kokemukset työväenliikkeen ja kirkon ajamasta, suurella demokraattisella enemmistöllä päätetystä, kieltolaista olivat lopulta huonoja. Se, mikä on laitonta, on kai jotenkin jännittävää kuin kielletty hedelmä, menee tuttu argumentti.

Rikkinäiset suhteet ja haavoittunut kulttuurimme altistaa näille riippuvuustarpeille. Ihminen, joka ei koe olevansa osa mitään yhteisöä, on alttiimpi pakenemaan päihteisiin.

Niin kauan kuin tavoite päihdepolitiikan osalta on yhteinen, voimme jatkaa keskustelua keinoista, oppia virheistä ja hakea tasapainoa. On kuitenkin muistettava, että keskusteluun osallistuu myös niitä, joiden johtotähtenä ei ole heikoimpien suojelu, vaan omat tai eturyhmän oikeudet, vapaudet sekä saavutetut tai potentiaaliset edut – eli raha. Päihteet ovat iso bisnes, olivat ne sitten laittomia tai laillisia.

Sitä hyötyfunktiota, joka määrittää tarkalleen optimaalisen päihdepolitiikan, en osaa laskea. Mutta toistaiseksi esitän, että vapautta maksimoiva päihdepolitiikka on oikeistoliberalismia. Sen motoksi sopii: ”Heikot sortuu elon tiellä, vahva sen kuin porskuttaa.”

 

Kirjoittaja Tapio Luoma-aho työskentelee avustajana Kristillisdemokraattisessa eduskuntaryhmässä ja on Ajatushautomo Kompassin toiminnanjohtaja
Ylös