Luemme päivittäin lehdistä väitteitä, joissa viitataan käsiteltävästä aihealueesta tehtyihin tutkimuksiin. Tällöin jään yleensä pohtimaan, mitä väitteen esittäjä oikein tarkoittaa ”tutkimuksella”? Viittaako hän johonkin tiettyyn tutkimusjulkaisuun vai muisteleeko epämääräisesti jotain lukemaansa tai kuulemaansa vai tehostaako vain sanomaansa?

Meidän yliopistolaisten kannalta tutkimustulosten välittäminen tiedotusvälineisiin on yhteiskunnallinen palvelutehtävämme, joka on tätä nykyä kolmas yliopistolaitoksen lakisääteisistä tehtävistä.

Olemmeko onnistuneet, kun meihin viitataan taajaan medioissa, jotka nykyisin hallitsevat kadunihmisten mielenmaisemaa?

Vastaan, että vain harvoin, sillä ilmiö on osa nykyaikaa heijastavaa maailmakuvia typistävää viestintää. Aiheesta kuin aiheesta uutisoidaan usein vain lukijaa eniten arvattavasti kiinnostava – ilman esitettyjen viittausten taustoitusta, saati esitettyjen väitteiden ja ”tutkimustulosten” aikaan saamiseksi tehtyjä tutkimusmenetelmällisiä tai aineistoja koskevia ratkaisuja. Niitä, jotka yliopistoissa opinnäytetöiden tekijöiden on pakko avata, saadakseen töitään edes hyväksyttyä.

Tutkimustulokset ovat usein erilaisia, ristiriitaisiakin. Sekin kuuluu tutkimukseen. Tutkijoiden empiirisiä löydöksiä voidaan myös tulkita monella eri tavalla.

Tutkimustulokset ovat usein erilaisia, ristiriitaisiakin. Sekin kuuluu tutkimukseen. Tutkijoiden empiirisiä löydöksiä voidaan myös tulkita monella eri tavalla. Yleensä moniulotteisten teemojen käsittelyä lähestytään kuitenkin vain yhdestä, sopivasta näkökulmasta edeten – toiset, eri ratkaisuihin päätyneet tutkimukset sivuuttaen.

Toimitusten kannalta tilanne on toki ymmärrettävä. Hiukankaan keskimääräistä syvemmin tutkimukseen paneutuvalla toimittajalla ei useinkaan liene riittävästi aikaa tai palstatilaa käytössään toteuttaa omaa näkemystään. Arvelen näin asennoituvien toimittajien ja muiden kirjoittajien pohtivan itsekin menettelyjensä tutkimuseettisiä ja sosiaalieettisiä näkökohtia. En epäile heidän kykyään nähdä erilaisten tutkimuksellisten vaihtoehtojen kirjoa.

Samaan ongelmatiikkaan liittyy myös tätä nykyä määrällistä, empiiristä tutkimusta harjoittavien tutkijoiden niukkeneva halu ja valmius tehdä päätöksentekoa palvelevaa kysely- ja haastattelututkimusta itse kerätyillä aineistoilla. Tällainen reaalimaailman moninaisuuteen paneutuva ja valmisteluineen aikaa vievä tutkimus on työlästä eikä ainakaan nopeita palkintoja ole tiedossa.

Paineet vahvoihin yleistyksiin ovat kuitenkin kaikilla kovat ja houkutuksia voi olla vaikea vastustaa.

Ehkä käytännön syistä halutaan tehdä joko suppeilla aineistoilla laadullista tutkimusta, tai käyttää muiden keräämiä, suuri määrällisiä aineistoja uudelleen. Pienten tutkimusasetelmien varassa on hankala tehdä luotettavia yleistyksiä ja toisten keräämissä aineistossa jää liian monta tulosten luotettavuuteen vaikuttavaa tekijää arvailun varaan. Paineet vahvoihin yleistyksiin ovat kuitenkin kaikilla kovat ja houkutuksia voi olla vaikea vastustaa. Sama yleistämisen tarve ja nopeat harppaukset näyttäviin otsikoihin tuntuvat olevan kansainvälisesti voimistuva kehityssuunta.

Harjaantuneisuuden tutkimustulosten monipuoliseen tulkintaan ja julkaisujen tarkkaan lukemiseen tulisi olla nykyistä keskeisempää niin tutkijoiden kuin toimittajienkin koulutuksessa. Mikäli lukijat eivät pysty vakuuttumaan julkisen sanan heille välittämään yhteiskuntapoliittiseen tietoon, ei ole ihme, jos kaikenlaiset uskomukset leviävät sosiaalista, taloudellista ja poliittista turvattomuuttamme lisäten.

Kirjoittaja, professori Juhani Laurinkari, on Euroopan tiede- ja taideakatemian Suomen delegaation johtaja, KD:n Pohjois-Savon piirin puheenjohtaja ja Kuopiossa KD-ehdokkaana kuntavaaleissa 2021