Ajatushautomo Kompassin toiminnanjohtaja, Kristillisdemokraattisen eduskuntaryhmän poliittinen sihteeri Tapio Luoma-aho pohtii artikkelissaan EU:n valtavan Fit for 55 -ilmastopaketin taustoja.

Millä tasolla vallan tulisi sijaita? Paikallisella, kansallisella vai ylikansallisella? Niin moni kuuma poliittinen keskustelu liittyy tähän ikuisuuskysymykseen, sitten Rooman imperiumin aikojen. Tämä on ollut keskeinen kiistakysymys viimeiset 250 vuotta Yhdysvalloissa, jossa asiasta käytiin sisällissotakin. Ja tästä keskustellaan tälläkin viikolla Euroopassa, kun EU:n valtavasta Fit for 55-ilmastopaketista käydään neuvottelupöytään, niin Helsingissä kuin muissakin pääkaupungeissa ja pian taas Brysselissä.

Poliittinen keskustelu siitä, onko ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos tosiasia vai ei, on sen sijaan  hiipunut. Se päättyi Suomessa viimeistään vuoden 2019 eduskuntavaalien alla, kun TV-paneelissa muuan perussuomalaisten ehdokas jaksoi vielä vääntää asiasta.

Tavoite kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisestä on siis yhteinen, tai vähintään nielty. Se mistä keskustellaan Suomessa, EU:ssa ja globaalisti, ovat keinot. Kenen pitäisi tehdä, mitä ja kuinka nopeasti?

Yritysmaailma on ilmoittautunut mukaan jo kauan sitten, ainakin puheiden tasolla. Suomessa keskeiset energiaa tuottavat ja käyttävät teollisuudenalat ovat tehneet vaikuttavat ilmastotiekarttansa. Elinkeinoelämän keskusliittokin on siirtynyt promoamaan kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa nähden sen Suomen yritysten etuna globaaleilla markkinoilla. Ainakin johonkin dieselin hintaan asti.

Mutta mistä nyt sitten väännetään?

Euroopan komissio julkaisi kesällä valtavan paketin laajoja ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon torjuntaan sekä metsiin liittyviä tuhatsivuisia säädösesityksiä ja strategioita, joista tärkeimmät ovat parhaillaan eduskunnan puitavina. Tänä vuonna on jo käsitelty EU:n metsästrategiaa sekä hallitusta jakanutta taksonomiaesitystä.

EU:n kestävän rahoituksen taksonomian tarkoitus on helpottaa rahoituslaitoksia ja sijoittajia arvioimaan, mitkä sijoitukset ovat ”vihreitä”. EU tekee siis itsestään eräänlaisen luottoluokittelijan. Ajatus alkujaan kaunis, toteutus – ”it’s complicated”.

Suomen ja Ruotsin vastustus taksonomiassa kohdistuu metsiin, jotka ovat kokonaisuudessa sivujuonne. EU:n tasolla vastakkain ovat maakaasumaat ja ydinvoimamaat. Suomi kuuluu jälkimmäisiin.

Muistutuksena: maakaasu on fossiilinen polttoaine. Se tuodaan pääosin Venäjältä. Eli siitä maasta, joka parhaillaan kokoaa sotajoukkoja erään toisen Euroopan maan rajalle.

Muistutuksena: maakaasu on fossiilinen polttoaine. Se tuodaan pääosin Venäjältä. Eli siitä maasta, joka parhaillaan kokoaa sotajoukkoja erään toisen Euroopan maan rajalle.

Ilmastopaketti on kaikkea muuta kuin läpihuutojuttu

EU-paketissa on paljon hyviäkin esityksiä. Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon torjunnalla on kiire. Todella paljon järkevämpää olisi ollut kääntää suuntaa pois fossiilisista 20 vuotta sitten. Tai 40 vuotta sitten, kun ilmastonmuutoksesta jo yleisesti tiedettiin.

Fit for 55 -esitysten myötä ympäristö- ja ilmastopolitiikka sekä myös metsäpolitiikka siirtyvät vähintään parikin piirua enemmän EU:n tontille. Unionin kunnianhimoisimman ilmastotavoitteen julkistaneessa Suomessa asiat ovat kuitenkin hyvin moneen muuhun maahan verrattuna, koska perusratkaisut energiasektorillamme ovat vuosien varrella olleet maltillisen järkeviä. Täällä ei ole energiaa koskaan ollut tuhlattavaksi asti.

Monet muut EU-maat yhtä lailla kipuilevat ilmastopaketin eri osien kanssa. Paketti tai edellä mainittu taksonomiaesitys ovat vielä kaikkea muuta kuin taputeltuja läpi.

Monet muut EU-maat yhtä lailla kipuilevat ilmastopaketin eri osien kanssa. Paketti tai edellä mainittu taksonomiaesitys ovat vielä kaikkea muuta kuin taputeltuja läpi.

Muutokset vaikkapa energiantuotannossa aiheuttavat työpaikkojen katoamista hiilikaivoskaupungeissa ja turveteollisuudessa. Polttoaineen ja lämmityksessä käytettävän maakaasun hinnannousu kiukuttaa kansalaisia eri maissa. Energiamurrosta pitäisi jotenkin kompensoida köyhimmille. No, miten olisi EU:n yhteinen sosiaalirahasto, jonka rikkaammat maat, kuten Suomi rahoittavat? Todellako?

Miten saada päätöksiä aikaan?

Yksi keskeisimpiä poliittisia kysymyksiä on kysymys vallan keskittämisestä/hajauttamisesta ja toimintakyvystä, kyvystä saada aikaan päätöksiä riittävän nopeasti ja tehokkaasti. Tarve korostuu kriisiaikoina.

Keskusjohtoisessa järjestelmässä, jossa valta on keskittynyt pienelle joukolle päättäjiä, ja organisaatio on yksinkertainen ja hierarkkinen, pystytään päätöksiä tekemään ja viemään toteutukseen ripeästi ja tehokkaasti. Näin oli Suomessakin vaikkapa korona-ajan alkukuukausina.

Kiina on esimerkki vallan keskittämisestä pahassa ja vähän hyvässäkin. Kun maan johtokonklaavi jotain päättää, muutos tuntuu globaalilla tasolla. Hiljattain uutisoitiin, että Kiina vihdoin lopettaa hiilivoimaloiden viennin rahoittamisen. Ei niiden rakentamista tosin vielä. Myös Kiinan aiemmat ympäristöpolitiikan epäonnistumiset ovat toki olleet mittakaavaltaan massiivisia.

Demokratia on hidasta ja vaivalloista

Vallan hajauttaminen tekee päätöksenteosta hidasta, joskus miltei mahdotonta. Toisaalta se myös hidastaa virheitä skaalautumasta. Demokratia on perin hidas tie muuttaa maailmaa – ja aikaa ei olisi?

Tasapainottelu hierarkioiden ja demokratian sekä toisaalta kansalaistottelemattomuuden välillä on jatkunut vuosituhansia. Ympäristönkin asiaa on tietenkin edistetty kaikilla näillä tavoilla.

Vääntö EU:n ilmastopaketista ja laajemmin toimivaltakysymyksestä EU:n ja kansallisvaltioiden välillä on jakanut puolueita ja poliitikkoja kiintoisasti yli puoluerajojen, mukaan lukien europarlamentaarikkojamme.

Hallituksessa pääpuolueet SDP ja Keskusta ovat asettuneet varsin kriittiselle kannalle suhteessa suurimpaan osaan esityksiä, mutta hallituksen sisällä ainakin Vihreät selkeästi haluavat kirittää esimerkiksi kotimaan metsiensuojelun tavoitteita EU:n avulla.

No, kukapa meistä ei joskus haluaisi piiloutua isoveljen selän taakse.

Välillä osat vaihtuvat. Tällä hetkellä EU:sta halutaan vipuvoimaa metsiensuojeluun, joskus johonkin toiseen asiaan. Vielä reilu kymmenen vuotta sitten vasemmistossa nähtiin EU lähinnä vapaakauppaa ajavien porvarien metkuna. Ovat ajat muuttuneet.

Epäluulo valtaa kohtaan on inhimillistä

Monet suomalaiset ja yhtä lailla muidenkin EU-maiden kansalaiset suhtautuvat epäluuloisesti vallan keskittämiseen ylikansalliselle tasolle.

Vastaavasti syvällä yhdysvaltalaisessa poliittisessa tunneilmastossa elää epäluulo liittovaltiota kohtaan. Syntyihän maa irtautumalla keskusvallan, Iso-Britannian kuningaskunnan tyranniasta. Ilmiö näkyy syvästi myös populaarikulttuurissa ja on varsin riippumaton siitä, mikä puolue kulloinkin maassa on vallassa. Vallan keskittymistä yleensä kritisoi se, joka ei ole itse valtaa pitämässä.

Mainittakoon sekin, että sen jälkeen, kun Mario Draghi käytännössä kumosi ”no bail-out” -periaatteen vuonna 2011, on EU monessa mielessä nyt enemmän liittovaltio kuin Yhdysvallat, jossa osavaltiot eivät vastaa toistensa veloista.

Mutta tietenkin Euroopan unionia tarvitaan. Se vain meinaa lähteä laukalle ja keskittymään vääriin asioihin.

Missä vallan pitäisi sijaita?

Yksi Euroopan unionin keskeisiä periaatteita on ollut lähipäätösperiaate (subsidiariteetti), eli ajatus siitä, että vallan ja vastuun tulisi sijaita niin lähellä tavallista kansalaista kuin mahdollista. Komission edellinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker asetteli sanansa: ”EU:n tulisi olla suurissa asioissa suuri ja pienissä pieni.”

Mitä ovat ne suuret ja pienet asiat? Tässä se vaikea kysymys onkin. Miten hyödyntää unionia ilmastotoimien ja luonnonsuojelun kirittäjänä keskittämättä valtaa liikaa?

Optimaalinen vallan ”sijaintipiste” riippuu varmasti paljolti asiasta ja tilanteesta. Tasapaino on hyvin vaikea.

Tietenkin rajat ylittävistä asioista on välttämätöntä sopia rajat ylittävästi. Kristillisdemokraattinen näkökulma ei voi tarkoittaa ajatusta, että muiden maiden ja alueiden ongelmat eivät olisi myös meidän ongelmiamme. Maapallo on yksi kokonaisuus. Rajoja ilman muuta tarvitaan, mutta on illuusio ajatella, että ne voitaisi pitää täysin kiinni.

Toisaalta ei ole selvää, että kokonaisen maanosan tasoinen (saati globaali) byrokratia johtaisi aina parhaaseen tulokseen edes rajat ylittävien kysymysten, kuten biodiversiteetin tai ilmaston kannalta. Tämä johtuu ilmiöiden kompleksisuudesta, maantieteestä ja joskus ylioptimistisesta luottamuksestamme politiikan ja byrokratian mahdollisuuksiin.

Kun tehdään päätöksiä maanosatasolla, riskinä on, että tehdään maanosan kokoista vahinkoa. EU:n tempoileva biopolttoainepolitiikka ja toisaalta maatalouspolitiikan ympäristötoimien epäonnistumiset ovat tästä esimerkkejä.

Laaja maantieteellinen alue tarkoittaa valtavaa määrää erilaisia luonnonolosuhteita sekä paikallista kulttuuria, elämäntapoja, jotka voivat olla vuosisatojen ajan sopeutuneita luonnon asettamiin rajoihin.

Toiset asiat, kuten EU:n päästökauppa (jota teollisuus aikanaan vastusti) ja selkeät regulaatiot ovat sen sijaan toimineet varsin hyvin. Globaaleilla ilmastosopimuksilla ei ehkä ole saavutettu paljoa, mutta toisaalta asenteet ilmastonmuutokseen ja kuluttamiseen ovat murroksessa kaikkialla. Kiitos siitä kuuluu tietenkin kaikille asiaa esillä pitäneille, mutta toisaalta myös talouskasvulle, hyvinvoinnille ja turvallisuudelle, jossa meillä on varaa välittää myös luonnosta.

Ja siinäkin on iso ero, tarkoittaako ”rajat ylittävä päätöksenteko” monenkeskisiä sopimuksia vai toimivallan keskittämistä. EU:ssa päätösten tekemiseen tarvitaan aina esityksiä ja komissiolla päätöksiä valmistelevana ja toimeenpanevana elimenä on myös paljon vähintään epäsuoraa valtaa.

Lisäksi kokonaisuutta mutkistaa geopolitiikka. Eurooppa hakee paikkaansa maailmassa, tällä hetkellä etenkin suhteessa Yhdysvaltoihin, Kiinaan ja Venäjään. Siihen tarvitaan yhtenäisyyttä ja päätöksenteko- ja toimintakykyä sekä myös taloudellisia muskeleita.

Luonnonsuojelun paikalliset juuret

Vaikka päästöt tai eliölajit eivät tunnekaan rajoja, on luonnonsuojelussa myös paikallinen elementti. Luonnonsuojelun perusta on luontosuhteen syntymisessä. Lähiluonnon säilyttäminen kaupungeissa, perinteiset luonnonsuojelualueet ja jokamiehen oikeudet ovat tästä syystä erittäin tärkeitä. Monet ympäristöliikkeet ovat syntyneet jonkin tietyn alueen, kuten metsän, järven tai joen suojelun ympärille, tunnetuimpana esimerkkinä Koijärven suojeluhankkeesta pyrähdyksen saanut Vihreä liike tai varhaisempi kansallisromanttinen kansallismaisemien suojelu ja kansallispuistojen perustaminen.

Vallan keskittämisen ja varovaisuusperiaatteen ristiriidasta

Varovaisuusperiaate on ”konservatismin” ydinperiaatteita. Konservatismi tarkoittaa skeptisyyttä kaikkea uutta, edistystä ja utopioita kohtaan, epäluuloista suhtautumista hyvää tarkoittavien megahankkeiden, teknologian ja politiikan mahdollisuuksiin ratkaista monimutkaiset ongelmat. Konservatismi on sen tunnustamista, että maailma on monimutkainen, riskit suuria ja oma ymmärrys vajaata. Luonnonsuojelu on ”konservatismia” sanan puhtaimmassa merkityksessä. Varovaisuusperiaatteelle perustuvat myös ilmastonsuojelun tavoitteet, kuten asetettu 1,5 asteen raja.

On aivan inhimillistä olla skeptinen vallan keskittämisen suhteen, aivan samalla tavalla kuin on inhimillistä suhtautua varovaisesti ydinvoimaan tahi kasvien geenimuunteluun.

Jotkut pelot ovat aiheellisia, toiset eivät, mutta päätöksiä joudumme silti tekemään ilman lopullista tietoa siitä, mitä oven takana odottaa.

 

Kirjoittaja Tapio Luoma-aho on Kristillisdemokraattisen eduskuntaryhmän poliittinen sihteeri ja
Ajatushautomo Kompassin toiminnanjohtaja

Kirjoituksen pidempi versio on luettavissa Ajatushautomo Kompassin sivuilla.

Ympäristöpolitiikka perustuu varovaisuusperiaatteelle – onko vallan keskittäminen varovaisuutta?