Yhteisöllisyys on arvokas voimavara. Sen merkityksen huomaamme vasta siinä
vaiheessa, kun olemme sen menettäneet. Perinteiset yhteisöt ovat haurastuneet. Kaupungistuminen lisää persoonattomuutta ja monet ovat kadottaneet yhteisöllisyyden tunteen.

Yksin asuvien määrä on kasvussa, jopa 45 % kaikista asuntokunnista on yksinasuvia. Työyhteisöissäkin yhteisöllisyys on rapistumassa, puhutaan kevyttyöyhteisöllisyydestä tai jopa työyksinäisyydestä. Voidaan kuulua moniin tiimeihin, tiimit vaihtuvat usein ja irrallisuuden tunne lisääntyy. Yhteisöllisyyden syntymistä estävät myös lisääntyneet pätkätyöt.

Itsensä työllistäminen, kuten yksinyrittäjyys ja freelancerinä toimiminen, on kasvussa. Tämä pakottaa yksilöllisyyden ja itsensä brändäämisen lisääntymiseen. Menestymisen vaade ja kilpailu muiden kanssa ovat usein pois yhteisten tavoitteiden saavuttamisesta. Ne lisäävät paineita samalla kun yhteisön ja tiimin mahdollistava tukiverkko puuttuu. Kun yksilö ei jaksa, eivät yhteisöt tai yhteiskuntakaan voi hyvin.

Myös koulumaailmassa ”meidän luokka” -kokemus jää opiskelijoilta pois, kun kukin kulkee omaa opinpolkuaan ja vierellä istuvat vaihtuvat. Ja kuitenkin, meidät on luotu toistemme yhteyteen. Tiesittekö, että sana ”rehabilitaatio” tulee sanasta ”yhteisöön palauttaminen”?

Voimme puolueena olla rakentamassa yhteiskuntaa, jossa ihmiset luottavat toisiinsa, keskinäinen luottamus vahvistuu ja kukin saa vastavuoroisesti tukea. Kun voi kokea, että turvaverkko pitää, vahvistuu luottamus tulevaisuuteen ja halu panostaa yhteiseen hyvään. Kun kokee kuuluvansa, ei synny tarvetta keikuttaa venettä.

Kirjoittaja Riitta Kuismanen on sosiaalipsykologi ja Kristillisdemokraattien puoluevaltuuston puheenjohtaja.