Kristiina Kunnas, ystävien ja tuttavien kesken Kriske, ehti juoda 60-vuotiskahvit niin puoluetoimistolla kuin eduskuntaryhmän kokouksenkin yhteydessä, juuri ennen kuin koronavirus tuli vierailulle ja laittoi synttärisankarin karanteeniin.

Naapurimaan, Neuvostoliitto-Venäjän, läsnäolo on näkynyt KD-lehden päätoimittaja Kristiina Kunnaksen elämässä kaiken aikaa.

– Kuuban ohjuskriisi oli synnyinvuonnani ja Ukrainan sota iski nyt 60-vuotiskeväänä. Kun Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui Pohjois-Ukrainassa, tuolloisen Neuvostoliiton alueella, olimme mieheni kanssa Israelissa ja odotin esikoistani, joka syntyi vielä samana vuonna 1986. Myös tuolloin Neuvostoliitto pimitti aluksi tietoja traagisesta onnettomuudesta maassa vallitsevan vaikenemiskulttuurin vuoksi.

– Koen syvää myötätuntoa sekä Ukrainan että Venäjän kansoja kohtaan tämän sodan aikana. Molemmat kärsivät.

– En osaa ajatella mustavalkoisesti. Olen saanut kokea suurenmoista vieraanvaraisuutta tavallisilta köyhiltä venäläisiltä ihmisiltä.

Vilkkaan iloisen ja tunteikkaan Kristiina Kunnaksen omaan DNA:han on piirretty äidin puolelta karjalaisuus.

– Oma äitini, mummo ja enot joutuivat evakkoon kahdesti sodan aikana. Käkisalmen maalaiskuntaan jäivät perheen muistot ja juuret.

– Toisaalta on kuitenkin syvällisempi ajatus, että juuret ovat jossain muualla kuin fyysisissä paikoissa.

Isän eli Viinikkalan puoli taas on varsinaissuomalaista maanviljelysukua Pyhämaasta Uudenkaupungin saaristosta.

Omaa ajatteluani leimaa myötätunto ja halu asettua sen puolelle, joka on heikoilla.

– Omaa identiteettiäni leimaa vähemmistöihin kuuluminen. Olen helluntaiseurakunnan saarnaajan ja kansakoulun opettajan lapsi. Olen kokenut jonkinlaista erilaisuutta valtavirrasta. Myös pieneen puolueeseen töihin tuleminen 2002 ja sen ehdokkaaksi lähteminen on ollut tietynlaista vastavirtaan kulkemista, Kunnas kuvaa.

– Toisaalta on riemastuttavaa, että uskovana kristittynä on aina voittajan puolella. Omaa ajatteluani leimaa myötätunto ja halu asettua sen puolelle, joka on heikoilla.

Ikääntymisen myötä nuoruuden ja kauneuden menettäminen sekä fyysinen rapistuminen vaatii Kunnaksen mukaan naiselta oman prosessinsa. On myös hyväksyttävä, ettei ehkä pysty jättämään isoa jälkeä elämässään.

– On ollut tyytyminen siihen ajatukseen, että elämän tarkoitus on siinä, että olemme toteuttamassa niitä hyviä tekoja, joita varten Hän on meidät luonut.  Tämä kuulostaa ylevältä, mutta tulee vastaan arjen pienissä kohtaamisissa: teenkö itsekkäitä valintoja vai huomaanko lähimmäisten tarpeet. Aina on parantamisen varaa.

Vuosien karttumiseen on liittynyt myös irti päästäminen aikuisista, jo perheellistyneistä pojista.

– On osattava nähdä heidät itsenäisinä aikuisina.

– Suurenmoinen lahja minulle ja miehelleni, eräänlainen elämän jälkiruoka, on isovanhemmuus. Pienen pojanpojan myötä tuli jälleen valtava rakkauden – sekä huolen – lisääntyminen.

– Huomasin, että uupumisen salakavaluus vaivasi pandemian – ja kenties vaalienkin – pitkittymisen myötä. Ensin tuntui ihanana vapautena, kun almanakka tyhjeni, mutta vähitellen erakoituminen alkoi kertyä kuormaksi ja uupumiseksi. Oli terveellinen kokemus tajuta, että itsellekin voi näin käydä.

Kunnas on saanut tehdä unelmatyötään eri rooleissa, niin kristillisen median, naistenlehtien kuin politiikankin parissa.

– Olen tyytyväinen ja kiitollinen, että saan tehdä työtä, jonka koen mielekkääksi ja arvokkaaksi.

– Totta kai politiikassa toivoo, että saisi nauttia huippuhetkistä ja onnistumisista. On tärkeää muistaa antaa kiitosta myös itselleen, vaikka välittömiä voittoja ei aina saisikaan.