Vuonna 1054 huipentunut, mutta jo vuosisatoja aikaisemmin käynnistyneestä kehityskulusta juurensa juontanut suuri juopa ns. ”idän” ja ns. ”lännen” välillä on viime aikoina jälleen voimistunut Venäjän hyökättyä Ukrainaan.

Jopa ulkoasianvaliokunnan Nato-jäsenyyttä käsittelevässä ratkaisevassa mietinnössä viitataan Venäjän ja ”lännen” väliseen vastakkainasetteluun. Moni näkee, että päätös liittoutumisesta Natoon sinetöi Suomen kuulumisen ”läntiseen sivilisaatioon”.

Mihin ”länteen” ja mihin ”itään”?

Jako itään ja länteen on suuri illuusio, tarina, jota itse pidämme yllä omissa mielissämme ja jota kerromme eteenpäin sukupolvelta toiselle. Kaukana historian hämärissä on kristillisen kirkon sisäinen valtataistelu ja joskus 400-luvulla alkanut uskonnollisen vallan ja poliittisen toimeenpanovallan epäterve suhde.

Nykyään tarina idästä ja lännestä on monikerroksinen, omaa elämäänsä elävä identiteettipoliittinen kertomus, jolla perustellaan sotia ja oman kansakunnan erityistä kutsumusta. Taustalla on ikiaikaista kuninkaiden välistä taistelua vallasta ja kunniasta. Valtataistelussa viholliset ja ystävät valitaan tai syntyvät tilanteen mukaan. Se ”rajaseutu”, mistä soditaan, on milloin missäkin. Identiteeteillä, instituutioilla ja imperiumeilla on elinaikansa. Onneksi.

Jostain näkökulmasta kaikki seudut ovat rajaseutuja

Kuten Suomi, Ukrainakin on idän ja lännen rajaseutua, mihin myös maan nimi viittaa. Tämä ei suinkaan vähennä Ukrainan kansallista omaleimaisuutta, vaan pikemminkin on synnyttänyt sen.

Kaikki maat ovat vuorollaan rajaseutuja. Venäjä on vuosisadat mielletty Euroopan ja aasialaisen kulttuuripiirin rajaseuduksi. Samalla logiikalla Saksa, Latvia ja Unkari ovat protestanttisen pohjoisen ja katolisen etelän rajaseutua ja niin edelleen. Kommunistinen vallankumous Kiinassa sekä Japanin tappio toisessa maailmansodassa työnsi idän ja lännen rajan Tyynellemerelle – ja sitten ollaankin jo melkein Havaijilla. Valistusfilosofi John Locken ja hänen tunnetuimman opetuslapsensa, Karl Marxin ideologinen perintö elää ja voi hyvin, ainakin nimenä Kiinassa ja Latinalaisessa Amerikassa asti.

Varhaisantiikin poliittiset ideat, juutalaisuus ja kristinusko kaikkine haaroineen, joihin tässä yhteydessä luen myös islamin, valistus, liberalismi ja markkinat hapattivat jo ajat sitten koko maailman – meidän aikaamme mennessä jo moneen kertaan. Ja vastaavasti me hapatumme virtauksilla ”idästä”.

Sota Ukrainassa ei ole ensisijaisesti ”idän” ja ”lännen” konflikti, vaan se selittyy pikemmin ikiaikaisella kuninkaiden kateudella, loukatulla ylpeydellä, kunnianhimolla ja pelolla, kuten ensimmäinen ja toinen maailmansotakin.

Mistä ”itä” ja ”länsi” ovat peräisin?

Islamilaiset heimot valloittivat 600- ja 700-luvulla ”kristillisen maailman” viidestä pääkaupungista kolme: Antiokian, Aleksandrian ja Jerusalemin. Jäljelle jäivät vain Rooma ja Konstantinopoli – eli Itä-Rooma ja Länsi-Rooma. Kahden valtakeskittymän välinen kilpailu synnytti Euroopan sisäisen jaon itään ja länteen, joka repesi kunnolla vuoden 1054 kirkonkirouksissa.

Ihmisiä on toki saatu tappamaan toisiaan hullummistakin syistä kuin sen perusteella, tuleeko ehtoollisleivän olla hapanta vai happamatonta ja kuuluuko selibaatti papeille vai vain piispoille. Jossain määrin kyse oli kieliriidasta latinan ja kreikan välillä. Jokainen silti ymmärtänee, että oikeasti kyse on jostain ihan muusta: vallasta, ylpeydestä, kateudesta, nöyryytyksistä, pelosta, rahasta, maineesta ja kunniasta.

Tänä päivänä Venäjä – tai oikeammin: jokunen hassu tarinaniskijä – näkee itsensä ”idän” johtavana valtiona, joka uskottelee itselleen kantavansa Konstantinopolin ja viime kädessä siis Jerusalemin perintöä, puolustavansa oikean uskon viimeistä linnaketta. Tällaiset tarinat eivät voisi suurinta osaa nykyvenäläisistä tai (muista) eurooppalaisista vähempää kiinnostaa.

Venäjällä nyt esiintyvässä ahdistavassa kansallismielisyydessä, machoilussa ja sotaisuudessa sekä maan autoritaarisessa johtamisjärjestelmässä on kaikuja esimerkiksi 1930-luvun Saksasta – tai Roomasta, tai Habsburgien Euroopasta. Mutta mikään siinä ei ole jotain erityisen tyypillisen venäläistä. Kaikkea tätä on jo ollut joka Euroopan kolkassa ja erilaisissa imperiumeissa lukemattomat kerrat aikaisemmin.

Euroopan historia on yksinvaltaisten kuninkaiden historiaa. Sitä yksinvaltaisuutta lähdettiin pakoon mm. Amerikkaan. Toivo on siinä, että vielä joskus Venäjää hallitsee uusi sukupolvi, joka on avoimempi ja poimii eurooppalaisten (globaaleiden) vaikutteiden laajasta kirjosta jotain virkeämpiä, demokraattisempia ja vähemmän sotaisia ideoita.

Minulla ei ole ollut koskaan vaikeuksia ymmärtää venäläisten ajattelumaailmaa, koska venäläiset ovat niin samanlaisia kuin mekin. Tai ainakin sellaisia kuin me olimme vielä muutama vuosikymmen sitten.

Maailma yhdentyy ja yhdenmukaistuu kulttuurisesti

Eikä tämä koske pelkästään Venäjää. Maailma yhdentyy ja yhdenmukaistuu kulttuurisesti – kyllä, ja siinä on pelottavat puolensa. Ei Venäjästä eikä Kiinastakaan ole kampoihin laittajaksi. Ei, koska Venäjä ei oikeasti ole ”jotain ihan muuta” vaan elämä siellä on samaa kristinuskon, antiikin perinnön, valistuksen, liberalismin, markkinatalouden ja muiden aatevirtausten sekamelskaa kuin miltei kaikkialla muuallakin.

Kuten on ollut jo vuosisatojen ajan, Venäjä seuraa muun Euroopan jälkiä vähän perässä. Venäjä tänään on töitä 5 päivää viikossa ja perjantairuuhka kesämökille. Venäjä on disko ja koulun hiihtokilpailu. Venäjä on ruuhkainen metromatka nenä kännykässä. Venäjä on balettia, oopperaa, shakkia, teetä ja itse tehtyä hilloa – mutta vielä enemmän joogaa, tubetusta ja tietokonepelejä.

Pietarissa tai Moskovassa näkee, miten Venäjä kaupungistuu vauhdilla. Grynderit rakentavat valtavia kerrostalolähiöitä kaupunkien laitamille, aivan kuten 1960-luvun Suomessa. Viereen tulee pian ostoskeskus, jossa päivän voi viettää – aivan kuten elämä soljuu Guangzhoussa, Riadissa, Jakartassa tai Kuala Lumpurissa.

Venäjän väestö vähenee ja ikääntyy hurjaa vauhtia, kuten muuallakin Euroopassa. Islam ja mindfulness näkyy katukuvassa yhä enemmän, kuten Euroopassa on tapana. Ihmisten arkiset murheet ovat aivan samoja kuin meilläkin.

Keskeiset ideat Venäjä on aina tuonut lännestä.

Keskeiset ideat Venäjä on aina tuonut lännestä. Jostain mystisestä ”idästä” Venäjä ei ole saanut yhtään mitään merkittävää. Kreikkalaiset lähetystyöntekijät toivat kristinuskon ja loivat pohjan slaavilaisille kielille. Viikingit olivat perustamassa slaavien ensimmäistä valtakeskittymää Kiovaan. Venäjän tsaarit, jotka olivat samaa sukua muun Euroopan kuningasperheille, keskustelivat hovissa ranskaksi, hakivat arkkitehtuurin Italiasta, laivanrakennustaidon Hollannista ja kokit Pariisista. Kommunismi oli eurooppalaista tuontitavaraa kuten Venäjän aikaisemmatkin ideat. Venäläinen kulttuuri ja kirjallisuus heijastelee muun Euroopan virtauksia ja myös osallistuu ja vaikuttaa niihin. Poliittisesti Venäjä on federaatio – liittovaltio, kuten Saksa, Sveitsi tai Yhdysvallat. Ei se ole jotain ”ihan muuta”, mikä on itse keksitty Vladivostokissa, vaan samanlainen kyhäelmä vaikutteita kuten muutkin maat.

Venäjä on osa Eurooppaa, vaikka kuinka yrittäisi olla jotain muuta. Ja samoin tietysti on Ukrainakin. Ja ennen kaikkea nämä kaikki ovat osa ihmiskuntaa.

Tapio Luoma-aho

Kirjoittaja on Kompassi -ajatushautomon toiminnanjohtaja