Kuin jatkuvasti heittelehtisi toivottomuuden ja toiveikkuuden välillä. Näin kulunutta kevättalvea voisi luonnehtia. Koko maailma on ihmeissään sodan edessä, jonka Venäjä 24. helmikuuta aloitti.

Koronan jälkeen odotimme sodan sijaan hengähdyshetkeä. Kaikista kamalin tilanne on kärsiville lapsille ja nuorille, joiden tulevaisuususko on kateissa. Lapsille, jotka kauhusta kankeina näkevät Ukrainan tapahtumia TV-uutisista.

Roolini eduskunnan Ukraina-ystävyysryhmän puheenjohtajana on johtanut lukuisiin kutsuihin kokouksiin ja tapahtumiin, jotka poikkeavat totutusta arjesta. Kesäkuussa Espooseen avattiin uusi avustuskeskus ja sain tavata vapaaehtoisia, jotka ovat tehneet kovaa työtä sen eteen. Kurjuuden keskellä on upeaa kokea sitä välittämistä, jonka kriisi on tuonut esiin.

Kirjoitettu puhe saa väistyä tilanteen vakavuuden edessä.

Astun avajaisiin osallistuvien 539 ukrainalaispakolaisen eteen. Minulta odotetaan eduskunnan tervehdystä heille. Näen satoja nuoria naisia, äitejä pikkulapsineen. Yksittäisiä miehiä. Osa itkee avoimesti. Kirjoitettu puhe saa väistyä tilanteen vakavuuden edessä. Kerron suomalaisesta, seitsemänvuotiaasta pojasta, joka eräänä päivänä tuli koulusta. Vanhemmat olivat yrittäneet suojella lasta kamalilta uutisilta, mutta kavereiden kesken sota oli suuri puheenaihe. Poika kysyi: ”Isä, miksi Venäjällä pitää olla lisää maata, kun se jo on maailman suurin maa?” Isä selitti parhaan kykynsä mukaan. ”Mutta isä, miten joku voi olla niin paha ja ilkeä?”

Pienen pojan kysymys osui ja upposi. Kysymys, jota kaikki maailman lapset kysyvät kauhuissaan. Täysin oikeutetusti. Miksi tämä viha? Kysymys on yhtä tärkeä meille vanhemmille ihmisille. Meidän on jatkettava Ukrainan tukemista. Ja esirukousta. Herra armahda meitä!

Kirjoittaja on kansanedustaja ja Kristillisdemokraattien 1. varapuheenjohtaja sekä eduskunnan Israel-ystävyysryhmän ja Ukraina-ystävyysryhmän puheenjohtaja