Uutiset julkisten palveluiden kriisiytymisestä ovat olleet ennenkuulumattomia. Tehy kerää sairaaloiden parkkipaikoilla hoitajilta sitoumuksia, mikäli joukkoirtisanoutumiset päätetään lähitulevaisuudessa toteuttaa. Mediassa puhutaan jo avoimesti sosiaali- ja terveyspalveluiden olevan lähellä romahtamista. Kaiken kukkuraksi uudet – alirahoitetut – hyvinvointialueet eivät ole vielä edes aloittaneet.

Ongelmat eivät koske pelkästään terveydenhuoltoa. Myös varhaiskasvatuksessa, kouluissa ja sosiaalitoimessa voidaan monella paikkakunnalla huonosti.

Tehy kerää sairaaloiden parkkipaikoilla hoitajilta sitoumuksia, mikäli joukkoirtisanoutumiset päätetään lähitulevaisuudessa toteuttaa.

Julkisen terveydenhuollon kriisiytymisen taustalla on monta tekijää. Kehittynyt lääketiede ja teknologia on mahdollistanut yhä vaikeampien sairauksien hoidon ja pidentänyt ikäämme. Suuret ikäluokat tarvitsevat nyt pienempien tarjoamaa hoivaa. Potilastietojärjestelmien hankinnoissa on tehty virheitä. Johtaminen on aina vajavaista. Optimointi, aliresursointi ja yhä suuremmat yksiköt ovat tehneet työstä raskaampaa. Terveydenhuolto ja opetusala ovat jääneet palkkakehityksessä jälkeen, ja jos muita vaihtoehtoja on, moni valitsee tarttua niihin. Suomi vie osaavaa terveydenhuollon työvoimaa myös ulkomaille. Yleinen pahoinvointi näkyy mielenterveyspalveluiden kysyntänä. Terveydenhuollon hätähuudot ovat jääneet liian vähälle huomiolle.

Asiassa on myös periaatteellisempi puoli. Kovin paljon on luotettu julkisen sektorin – siis jonkun toisen – harteille.

Nykyään tavallinen kansalainen voi käyttäytyä kuin kuninkaallinen: elää vapaana omaa elämäänsä ja luottaa siihen, että se kuuluisa ”joku muu” kasvattaa lapset sekä hoivaa ikääntyneet. Onko tässä menty pari askelta liian pitkälle?

Historioitsija Teemu Keskisarja kuvaa tilannetta hieman ironisesti: ”Kaikkien aikojen pienimpien lapsi-ikäluokkien parissa työskentelee nyt kaikkien aikojen ennätysmäärä valtion ja kuntien palkollisia.”

Jokin ei toimi.

Jos joku kohtelisi omia lapsiaan yhtä huonosti, kuin mitä Ilta-Sanomien mukaan Helsingin kaupungin päiväkodeissa tapahtuu, tehtäisiin tällaisesta perheestä välittömästi lastensuojeluilmoitus. Vika ei ole missään tapauksessa työntekijöiden, vaan suurten lupausten ja niukkojen resurssien välisessä ristiriidassa. Nämä lupaukset ovat poliitikkojen vastuulla.

Poliitikon on helppo luvata: parempaa hoitoa, parempia palveluita, nopeampaa hoitoon pääsyä ja enemmän paikkoja, kun hänen ei tarvitse itse olla mitään näistä kenellekään takaamassa. Ne, jotka tekevät käytännön työt, yrittävät parhaansa mukaan täyttää poliitikkojen lupaukset maailman parhaista ja aina vain paremmista palveluista. Ja jos muuten tätä kaikkea ei voi rahoittaa, on otettava lisää velkaa.

Poliitikon on helppo luvata: parempaa hoitoa, parempia palveluita, nopeampaa hoitoon pääsyä ja enemmän paikkoja, kun hänen ei tarvitse itse olla mitään näistä kenellekään takaamassa.

Poliitikon on pakko luvata. On luvattava enemmän ja halvemmalla, jos haluaa menestyä vaaleissa.

Mutta mitä tapahtuu, kun palvelut eivät enää olekaan parempia kuin eilen?

Riippumatta siitä, millainen kokoonpano seuraavat vaalit voittaa, on tulevan hallituksen otettava kanta siihen, mikä on julkisen sektorin rooli ihmisten arjessa ja myös kerrottava se kansalaisille. Mitä priorisoidaan ja mitä ei?

Kriisipuheesta huolimatta Suomen terveydenhuollon palvelut ovat edelleen globaalissa vertailussa ensiluokkaisia. Kukaan ei halua terveydenhuollon romahtamista ja hoitajien tai opettajien pakoa alalta. Joka tapauksessa kriisi merkitsee kansalaisten oman vastuun kasvua, halusimme sitä tai emme.

Monet hoivapalvelut ja sosiaalityön muodot ovat alun perin kansalaisyhteiskunnan, järjestöjen, seurakuntien ja yksittäisten aktiivisten kansalaisten aloittamia. Kenties ”yhteiskuntasopimuksemme” seuraavassa vaiheessa hyvinvointivaltiosta otetaan pari askelta hyvinvointiyhteiskunnan suuntaan. Kansalaisten ja kansalaisyhteiskunnan vastuulle ja oma-aloitteisuudelle syntyy taas hieman enemmän tilaa.

Lisäksi, jos vaikka päihteidenkäytön aiheuttamat haasteet poistuisivat, riittäisivät nykyiset terveydenhuollon resurssit varsin mainiosti. Suomen erinomaiset julkiset palvelut eivät ole – toivon mukaan – häviämässä minnekään. Ne vain tarvitsevat rinnalleen kansalaiset.

Lue lisää aiheesta Ajatushautomo Kompassin sivuilla:

Jos halutaan kansalaislähtöisyyttä, on kestettävä kansalaisia

Juhani Laurinkari: Kansalaislähtöinen sosiaalipolitiikka kilpailuvaltiossa

Kirjoittaja on Ajatushautomo Kompassin toiminnanjohtaja