Muistisairaille tai liikuntarajoitteisille vanhuksille koti muuttuukin vankilaksi. Miten on turvallisuudentunteen kanssa, kysyy Emmi Flyktig blogissaan.

Pitkän työpäivän jälkeen on ihana päästä kotiin. Kaivaa ne kuluneimmat ja rumimmat, mutta kaikista pehmeimmät ja muistorikkaimmat kotivaatteet päälle. Keittää kahvit ja nauttia omasta rauhasta.

Tunnistatko? Mitä mielikuvia sinulle tulee kodista?

Mitä jos olisitkin niin muistamaton, että kun astut ovesta ulos, et enää tiedä mistä olet lähtenyt? Tai ulko-ovi on lukittu sen takia, ettet lähde itseäsi vaarantamaan, mutta et itse ymmärrä tätä? Vai onko hoitaja aamulla auttanut sinut istumaan olohuoneen nojatuoliin, laittanut television auki ja nyt odottelet seuraavaa hoitajaa muutaman tunnin, pääsemättä liikkumaan tuolista itse mihinkään?

Muistisairaille tai liikuntarajoitteisille vanhuksille koti muuttuukin vankilaksi. Ovet on lukittu, jotta ei pääse keskellä yötä ulos harhailemaan, tai liikkuminen on niin huonoa, että se vaatii aina toisen ihmisen avun. Kotihoito saattaa käydä monta kertaa päivässä, mutta silti jää pitkiä välejä täyttä yksinäisyyttä.

Kotihoito saattaa käydä monta kertaa päivässä, mutta silti jää pitkiä välejä täyttä yksinäisyyttä.

Kotona asuvien vanhusten turvallisuudesta on huolehdittu lukitsemalla ovia, piilottamalla teräviä esineitä tai ottamalla hellasta sulake pois. Mutta miten on turvallisuudentunteen kanssa? Onko turvallisuus automaattisesti sama kuin tunne siitä, että kokee olonsa turvalliseksi?

Olen jutellut vuosien varrella monien vanhusten kanssa, ja ympärivuorokautinen hoito jakaa mielipiteitä paljon. Muistan monen vanhuksen olleen katkera siitä, kun iso maahanmuuttaja-aalto tuli muutama vuosi sitten Suomeen. Näistä tulijoista kyllä huolehdittiin, mutta vanhukset eivät saaneet tarvitsemaansa apua, saati ympärivuorokautista paikkaa, jota olivat jo ehkä pitkään odottaneet.

Vanhuksilla saattaa olla ympärivuorokautisesta hoidosta puhuttaessa ensimmäinen ajatus vaivaistalot, joihin jouduttiin vain säilöön. Vanhustenhoito on muuttunut valtavasti jo minun 15-vuotisen urani aikana, puhumattakaan verrattuna 1980-lukuun ja vieläkin aikaisempaan.

Viime vuodet olen ollut vanhusten hoivakodin johtajana. Sinä aikana on lakien avulla puututtu hoivamitoitukseen. Vanhuspalvelulaki antaa raamit hoivalle.

Itse näkisin esimiehenä tärkeäksi luoda positiivisia mielikuvia siitä, mitä kaikkea hyvää ympärivuorokautinen hoito ja tehostettu palveluasuminen tuovat mukanaan, jotta mielikuvat muuttuisivat.

Vanhusten tehostettu palveluasuminen on yhteiskunnalle taloudellisesti kuormittavaa. Kotihoito on nykypäivän trendi ja kaikkien pitäisi olla vain kotona. Vaihtoehtoisia asumismuotoja pitäisi kehittää jo ihan taloudellisestakin näkökulmasta: tehostettu palveluasuminen on kallista ja kotihoidon resurssit eivät riitä.

Erilaiset vanhustentalot voisivat olla tähän yksi ratkaisu. Vanhukset asuvat tällöin normaalisti vuokralla kerrostalossa, mutta apu on lähellä esimerkiksi kerrostaloryhmittymän hoitajien toimistossa. Tällöin toteutuisi myös yhteisöllisyys mitä parhaimmalla tavalla. Vanhukset kokisivat olevansa entistä merkityksellisempiä kuuluessaan yhteisöön.

Vaihtoehtoisista asumismuodoista on myös paljon välillisiä vaikutuksia. Yksi iso seuraus olisi varmasti päivystysruuhkien pienentyminen. Vanhukset eivät enää menisi pienimmästäkin vaivasta päivystykseen vaan tietäisivät avun olevan lähellä. Ja kokisivat olonsa turvalliseksi.

Meidän mielestä koti on paras paikka ja tuntuu siltä, että haluaisi kotona olla mahdollisimman pitkään. Mutta se ei ehkä olekaan ajatus silloin kun on täysin toisten armoilla ja ”vankina yksin omassa kodissaan”.

Kirjoittaja Emmi Flyktig on KD:n eduskuntavaaliehdokas Satakunnassa. Hän on KD:n Harjavallan paikallisosaston puheenjohtaja sekä KD Naisten Satakunnan piirin varapuheenjohtaja. Hän työskentelee vanhusten hoivakodin johtajana.