Vuoden 2023 eduskuntavaaleista tuli kuin tulikin talousvaalit. Vastakkain oli kaksi erilaista näkemystä julkisesta taloudesta, pohjimmiltaan rahan ja velan olemuksesta sekä motivaatiopsykologiasta.

Suurista puheista huolimatta talouspolitiikan osalta vaaleihin mentiin aika lailla sammutetuin lyhdyin. Talouskysymykset eivät ole useimmille puolueille vahvuusaluetta ja ”talousvaali” -narratiivi epäilemättä satoi Kokoomuksen laariin. Perinteinen ”vasemmisto–oikeisto” -jako on siirtynyt puolueiden sisälle sitä mukaa kun muista kysymyksistä on tullut poliittisesti tärkeämpiä. Tämä puolueiden sisäinen hajonta voi tehdä hallitusneuvotteluista haastavat, tai hallitusohjelmasta epämääräisen.

Puolueiden sisäinen hajonta voi tehdä hallitusneuvotteluista haastavat, tai hallitusohjelmasta epämääräisen.

Suurtenkin puolueiden talousviestit vaalien alla olivat varsin ohuita, ja vaihtelivat puhujan mukaan. Sosialidemokraattien eduskuntavaaliohjelmassa säästökeinoiksi uskallettiin nostaa ainoastaan sairauksien ennaltaehkäisy, valtion tilojen käytön tehostaminen ja tehokkaammat julkiset hankinnat sekä yritystuet. Osa esityksistä, kuten perintöveron sukupolvenvaihdosten huojennus, olisi haitallisia kotimaiselle yrittäjyydelle. Toisaalta johtavien demaripoliitikkojen haastatteluissa on ilmennyt valmiutta leikkauksiinkin: ”Emme ole sulkeneet mitään pois.” (Lähde: https://www.is.fi/politiikka/art-2000009393248.html)

Perussuomalaisten talouslinjasta ei sitten ole senkään vertaa sanottavaa. Ja esimerkiksi Vihreissä käydään parhaillaan omaa sisäistä keskusteluaan puolueen talouspolitiikasta (tai sen puutteesta), ja keskustelu olisi ihan terveellistä muuallakin.

Kokoomuskin tosin saattoi vielä syksyllä vaihtoehtobudjetissaan haaveilla 400 miljoonan lisätuotosta tupakan verotuksessa ja Petteri Orpo pohdiskeli Suomen Kuvalehdessä 865 miljoonan euron säästöjä ansiosidonnaisen leikkauksella. Realismia?

Kuten sanottua, puoluekenttää ei ole pitkään aikaan muodostanut talouspoliittinen ajattelu, vaan ihan muut kysymykset. Joka puolueella on oma olemassaolon syynsä ja vain Kokoomuksella se liittyy ensisijaisesti talouteen.

Valtiovarainministeriö julkaisi vaalien alla omat kartoituksensa valtion tuloista ja menoista ja niittasi julkisen talouden vaalien kärkikysymykseksi. Virkamiesten insinöörimäinen leikkauslista-excel ehkä olikin virkistävää vaihtelua Ilmastopaneelin ja Luontopaneelin ahdistuneille professoreille. Ja onhan talous silti hivenen helpommin käsitettävää. Toisin kuin globaalin ilmaston, Suomen julkisen talouden me pystymme pistämään kuralle ihan kotimaisen yhteistyön voimin.

Leikkauslistoja esittelemällä pääsi siis niukalla kaulalla pääministeripaikalle, mutta hallitustunnustelujen tuhannen euron kysymys on, mihin asti PS ja SDP ovat valmiita tulemaan vastaan Kokoomuksen miljardisäästöissä?

Leikkauslistoja esittelemällä pääsi siis niukalla kaulalla pääministeripaikalle, mutta hallitustunnustelujen tuhannen euron kysymys on, mihin asti PS ja SDP ovat valmiita tulemaan vastaan Kokoomuksen miljardisäästöissä? Kelpaako ”Sipilä kakkonen” SDP:lle – tai edes PS:lle? Paljonko uutta ”kikyä” ja ”aktiivimallia” PS:n duunariväki tai SDP:n ay-siipi on valmis hallituksessa edistämään? Entä suostuuko Kokoomus tinkimään esimerkiksi lupaamastaan miljardin euron tuloveron alennuksesta? Ilman jonkinlaista kompromissia näistä asioista ei hallitusta synny.

Globaalitaloudessa ”avoin ja vientivetoinen” Suomen talous on tietenkin ajopuu. Jos esimerkiksi Xi Jinping päättää toteuttaa maihinnousun Taiwanille, saamme miettiä koko teollisen tuotannon rakenteita taas uusiksi – ja se on ongelmissa pienimmästä päästä. Ihmepä tuo melkein olisi, jos alkavalle hallituskaudelle ei mahtuisi vähintään jokin globaali shokki, sekä päälle ehkä jokunen onnitteluviesti uudelle Nato-maalle.

Rage Against the Machine

Toisaalta vaalit ja etenkin PS:n menestyksen ja Keskustan romahduksen voi nähdä jonkinlaisena ”sydänmaiden kapinana”. Perinteisten ”vasemmistopuolueiden” vähittäinen muutos työväenpuolueista kaupunkien liberaalin eliitin puolueiksi ja systeemikriittisen ”kapinan” siirtyminen niin kutsuttujen (ääri)oikeistokonservatiivien tontiksi on monia länsimaita läpileikkaava ilmiö. Vasen ja oikea napa vaihtavat säännöllisesti paikkaa kuin maapallon magneettikenttä.

Monia muitakin narratiiveja näistä vaaleista voisi toki rakentaa. Pääministerivaalithan näistä tuli, ja ns. taktinen äänestäminen vaikutti todennäköisesti enemmän kuin pitkään aikaan. Kristillisdemokraatit piti tiukasti paikkansa. Puolue ei ole vielä saavuttanut omaa potentiaaliaan, sillä arvokonservatiivisen (lue: luonnontiedemyönteisen), mutta ihmisläheisen puolueen ”kraatterin kokoinen aukko” puoluekentässä on yhä olemassa.

 

Kirjoittaja Tapio Luoma-aho on Ajatushautomo Kompassin toiminnanjohtaja ja mieltää kuuluvansa arvokonservatiiviseen vasemmistoon sillä klassisella poliittisella nelikentällä, joka näissäkin vaaleissa täytti oman tärkeän tehtävänsä kansakunnan tyhmentämisessä