On vuosi 2044. ”Miksi ette yrittäneet estää tätä”, kysyy lapsenlapseni minulta, eläkkeelle pyrkivältä 74-vuotiaalta isoäidiltään. Minun on vaikea katsoa nuorta silmiin: ”Kyllähän me tajusimme, mutta muutoksia ei saatu tehtyä. Oli opittu elämään kasvavan talouden ja lisääntyvien yhteiskunnallisten palvelujen ajassa, eikä haluttu hyväksyä sen kehityksen tulleen tiensä päähän.”

Toivottavasti en joudu tällaiseen tilanteeseen. Me 1960-luvun lopulla syntyneet olemme saaneet elää omien isovanhempiemme ja vanhempiemme – tuon sodanjälkeisen suuren ikäluokan – ahkeruuden ansiosta lähes tauotta hyvinvoinnin kasvun aikaa. Kai haluamme tehdä kaikkemme, etteivät omat lapsenlapsemme joudu perimään hyvinvoinnin romahdusta ja velan, jota eivät ole koskaan itse ottaneet?

Istuin eduskunnan lehterillä kuulemassa tasavallan presidentti Sauli Niinistöä, joka muistutti valtiopäiviä avatessaan kansamme vastuunkantajia: ”Suomessa ei ole ollut merkittävää reaalista talouskasvua 16 vuoteen. Samana aikana julkisen sektorin huolestuttavan tuntuva velkaantuminen on jatkunut. On siirrytty pysyvästi velkaperusteiseen ylläpitoon.”

Niinistö jatkoi, että on heitettävä ennakkoasenteet ja vakiofraasit nurkkaan sekä ryhdyttävä monet vaalikaudet ylittävään yhteistyöhön. Totta, eriväristen hallitusten on kyettävä yli vaalikausien päätöksiin, joilla saadaan lisää aikaan lisätuloja ja vähintäänkin pysäytetään julkisten menojen kasvu.

Paljas totuus on, että Suomi on syvässä talouskriisissä: velkaannumme tänä vuonna sopeutuksista huolimatta 13 miljardia lisää. Isot numerot ovat vaikeita, mutta se on helpompi ymmärtää, että julkistaloudessa joka kahdeksas menoeuro on velkaa. Suomi on EU:n nopeimmin velkaantuva maa. Ilman omia yhteisiä ratkaisuja joudumme EU:n taloussääntöjen puitteissa tarkkailuun ja sen jälkeen muiden sanelemiin ratkaisuihin.

Julkistaloudessa joka kahdeksas menoeuro on velkaa. Suomi on EU:n nopeimmin velkaantuva maa.

Onko tilanne nykyisen, reilut puoli vuotta toimineen hallituksen syytä? Eihän se ole ehtinyt vaikuttaa siihen lamaan, joka esimerkiksi rakennusalalla on. Kyse on vaalikaudet ylittävistä asioista. Nykyhallitus peri valtiontalouden, jonka eteen oli leivottu suuria menolisäyksiä sote-uudistukseen, puolustusvoimien menoihin, eläkemenoihin ja 2,5 miljardia euroa lisämenoa velanhoitoon.

Mutta Niinistö on oikeassa: ei se siitä parane, että syytetään toisiamme. Mikä hallitus tahansa olisi saman kriisin edessä. Yhä pienempi joukko rahoittaa palvelut ja etuudet kasvavalle joukolle huollettavia ja entistä suurempi osa verotuloista menee julkisen velan hoidon kuluihin. Ja on turha kuvitella, että seuraava hallitus olisi nykyistä helpommassa tilanteessa. Päinvastoin.

Normaalisti lamaan mentäessä julkisen taloudenpidon pitäisi olla vastasyklisiä, eli lisätä velanottoa. Hyvinä aikoina pitäisi sitten laittaa talteen puskuria huonojen aikojen varalle. Suomessa tätä ei ole osattu. Hyvinä aikoina on lisätty menoja sinänsä hyviin tarkoituksiin. Nyt joudutaan välttämään lisävelkaa, eikä elvyttävään vastasyklisyyteen ole varaa. Kun lama esimerkiksi rakennusalalla iski päälle, valtiovarainministeriön laskelmat menivät uusiksi. Viime kesänä päätetyt eivät riitä, vaan pitää tehdä lisäsopeutuksia sekä leikkaamalla julkisia menoja että ennen kaikkea yrittämällä lisäämällä talouskasvua.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana työnantajayritysten määrä on romahtanut. Työn tuottavuuden kasvu on olematonta. Ylipäätään työvoiman palkkaaminen Suomessa on kovin riskialtista.

Jos emme kykene uudistamaan työmarkkinoita, vaihtoehdot ovat vähissä. Monet hallituksen esittämistä uudistuksista on tehty jo kauan sitten keskeisimmissä verrokkimaissamme.

Jos emme kykene uudistamaan työmarkkinoita, vaihtoehdot ovat vähissä. Monet hallituksen esittämistä uudistuksista on tehty jo kauan sitten keskeisimmissä verrokkimaissamme. Kansainvälisessä kilpailussa suomalainen työntekijä ja työnantaja eivät voi olla toisiaan vastaan, vaan samalla puolella.

Tiedämme, mitä olisi tehtävä. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on toistuvasti suositellut Suomea lisäämään työmarkkinoiden joustavuutta, mikä vahvistaisi työllisyyttä, tuottavuutta ja investointeja. IMF:n tuoreessa raportissa suhtaudutaan myönteisesti hallituksen linjaan lisätä työllisyyttä uudistamalla sosiaaliturvaa ja pienentämällä työn verokiilaa, mutta pidetään toimenpiteitä vielä riittämättöminä. OECD on puolestaan toistuvasti kannustanut Suomea lisäämään yrityskohtaista sopimista palkoista ja työehdoista.

Vakavassa kriisissä tarvitsisimme yhteen hiileen puhaltamista. Ymmärtääkö ay-liike tilanteen vakavuuden aiheuttaessaan väritetyillä väittämillä pohjustetuilla poliittisilla lakoilla valtavia taloudellisia tappioita? Lakkojen hinta nousee jo nyt lähes miljardiin. Vahingot valuvat meidän kaikkien maksettavaksi ja etenkin työntekijöiden itsensä, kun ne heikentävät heidän työnantajiensa tilannetta entisestään. Kuulun niihin moniin, jotka eivät tällaista voi käsittää: vaaleilla valittujen päättäjien tulisi antaa hoitaa oma työnsä. Jos siihen ei olla tyytyväisiä, heidät voidaan vaihtaa.

Elämme aikaa, jolloin kellään ei pitäisi olla varaa silmien ummistamiseen tai omaan napaan tuijottamiseen. Totuutta täytyy katsoa silmiin – ja toimia. Ilman muutosta hyvinvoinnilta putoaa pohja.

Kirjoittaja Merja Eräpolku on Kristillisdemokraattisen eduskuntaryhmän pääsihteeri

[email protected]